Liitokorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Kiiltokorennot (Cordulidae)
Suku:	Epitheca Burmeister 1839
Laji:	bimaculata (Charpentier 1825)

Levinneisyys

Liitokorento (Epitheca bimaculata) on laajalle levinnyt, mutta vaikeasti havaittava ja useimmiten vähälukuinen laji.

Liitokorentokoiras. Laji muistuttaa enemmän hukankorentoja kuin muita kiiltokorentoja. Kuva: Petri Metsälä

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus: 55-65 mm.

Hieman suurempi kuin muut kiiltokorennot. Toisin kuin muiden kiiltokorentojen, liitokorennon ruumis on mustan ja +- ruskeanoranssin värittämä, takaruumiin sivuilla on keltaiset läiskät, eikä ruumiissa ole vihreää kiiltoa. Myös aikuisen korennon silmät ovat ruskeat eivätkä hohtavan vihreät. Siivet savunruskeat. Raajat ovat erittäin pitkät. Liitokorennon habitus tuo mieleen pikemminkin rusko- tai sorjahukankorennon kuin muut kiiltokorennot.

Lennossa liitokorennolta erottuu koon ja pitkän, paksun takaruumiin lisäksi savunruskeat siivet ja mustat läiskät takasiipien tyvellä. Lento on varmaa, liitelevää ja nopeaa. Lajin voi lennossa sekoittaa täpläkiiltokorentoon, jolta kuitenkin puuttuvat takasiipien tyven mustat läiskät.

Käyttäytyminen

Koiraat lentävät väsymättä useimmiten kaukana rannoista tai korkealla maan päällä, usein puidenlatvojen tasalla. Tämän takia lajia on vaikea havaita ja vielä vaikeampi pyydystää, ja useimmat havainnot koskevatkin lentävien yksilöiden ohella kuoriutuvia tai vastakuoriutuneita yksilöitä. Naaras laskee munat lennosta hyytelönauhana kasvillisuuden sekaan. Pohjoisamerikkalaisilla Epitheca-lajeilla on todettu naaraiden suosivan jo syntyneisiin munakertymiin munimista.

Elinympäristö

Liitokorento lisääntyy tyypillisesti meso- tai eutrofisilla järvillä, joissa on runsaasti makrokasvillisuutta. Lajia tavataan harvalukuisena kuitenkin myös monien muiden avointa (toisinaan kelluslehtien kattamaa) vesialaa käsittävien sisävesien (ja joissakin tapauksissa Itämeren lahtien) äärellä. Lajia ja jopa niiden toukkanahkoja havaitaan harvoin myös pienialaisilla suolammilla. Liitokorennon toukat ovat sopeutuneet voimakkaaseen kalojen saalistuspaineeseen. Lajia havaitaan lentokauden alussa usein kaukana vedestä, mm. hakkuuaukioilla, metsäteillä ja pelloilla, joissa laji voi olla helpommin havaittavissa kuin lisääntymisvesistöillä.

Esiintyminen

Liitokorento on suhteellisen yleinen osissa Etelä- ja Keski-Suomea, mutta laji on esiintymispaikoillaan tyypillisesti vähälukuinen. Lajista ilmoitettujen havaintojen määrää vähentävät lyhyt, alku- tai keskikesään painottuva lentoaika sekä harvoin näköetäisyydelle lennosta laskeutuvan lajin vaikea havaittavuus, minkä vuoksi merkittävä osa havainnoista koskee kuoriutuvia tai vastakuoriutuneita yksilöitä. Sopivilta paikoilta voi kuitenkin harvoin löytää useita yksilöitä kerrallaan, ja mm. kesällä 2008 laji oli Päijät-Hämeessä hyvin helppo löytää metsäautoteiden varsilta.

Päälentokausi kesäkuun alusta heinäkuun alkupuolelle, aikuisia on tavattu 22.5.-6.8. välisenä aikana. Lajia tavataan pääosin Vaasa-Joensuu -linjan eteläpuolella, löytöjä tosin pohjoisempaakin.

Kuvia

Liitokorentokoiras. Huomaa takasiiven tyven musta laikku, savunruskeat siivet, pitkän mustan takaruumiin sivuilla olevat keltaiset laikut ja erittäin pitkät jalat. Kuva: Petri Parkko

Liitokorentokoiras, 29.6.07 Ahlainen. Kuvan yksilö vapautettu oksalle ja kuvattu sen jälkeen. Kuva Rane Olsen.

Liitokorentokoiras. Kuva: Rane Olsen

Liitokorentonaaras, 13.6.07 Hollola. Kuva: Jussi Mäkinen.

Liitokorento, Vihti, 2009. Kuva: Miikka Friman

Liitokorennon olemassaolo on helpointa todeta joko toukkien tai toukkanahkojen perusteella. Molemmissa näkyy liitokorennolle lajityypilliset taaksepäin kaartuvat piikit takaruumiin selkäpuolella.

Toukan selkää koristaa piikkien rivi ja se on hyvin pitkäraajainen. Lisäksi takaruumiin kärjessä on voimakkaat, taaksepäin suuntautuneet piikit.

Kuollut lähes kuoriutumisvalmis liitokorennon toukka. Huomaa selän voimakkaat käyrät piikit. Sysmä 6/06, Janne Koskinen

Lähteet

Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Gerken, B. & Sternberg, K. 1999: Die Exuvien Europäischer Libellen (insecta Odonata).
Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
korento.net