Merisinikorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Varsinaiset sudenkorennot (Libellulidae)
Suku:	Orthetrum Newman 1833
Laji:	cancellatum Linnaeus 1758

Levinneisyys

Merisinikorento (Orthetrum cancellatum) on Suomessa rannikkoseudun laji, jota on viime vuosina löydetty runsaamminkin sisämaasta.

Vanha merisinikorentokoiras muuttuu iän myötä tumman siniseksi. Kuva: Jukka Toivanen

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus: 44-50 mm.

Roteva ja typäkkä, muodoltaan hieman ruskohukankorentomainen mutta takaruumis suorempi ja pidempi. Muodoltaan melko tyypillinen, kokemuksen perusteella melko nopeasti huomattavissa. Takaruumis hieman litistynyt, roteva. Muistuttaa lähinnä hukankorentoja, hoikkasinikorentoa ja nuorena jopa syyskorentoja, mutta melko helppo tunnistaa. Voidaan sekoittaa nopeasti nähtynä myös sinisiin lampikorentoihin, mutta otsa ei valkoinen.

Vanha koiras melko helppo tuntea. Siniharmaan härmäisessä takaruumiissa laajalti musta kärki, keskiruumis ja pää mitäänsanomattoman rusehtavat. Otsa keltainen, takaruumiin sivuilla keltaiset täplät. Siipitäplä musta. Vanhemmiten koiras kauhtuu ja muuttuu kauttaaltaan hyvin mitäänsanomattoman väriseksi, lyijynharmaan ja harmaansinisen kirjavaksi. Siipien etureunan kylkisuonet eli costat keltaiset.

Nuoret naaraat/koiraat ja naars helpohko tunnistaa. Pohjaväri kirkkaan kellanvihreä voimakkain mustin kuvioin. Takaruumiin sivuilla voimakasta pitkittäissuuntaista kelta-musta-keltaa viirutusta ja täplitystä. Takaruumiin yläpinnan väritys tyypillinen: keltainen keskijuovat, mustat reunat joiden sisälle jäävät jaokkeiden sivuissa olevat keltaiset täplät. Keskiruumiin sivut laajalti keltaiset, niillä vain kaksi kapeaa mustaa pystyjuovaa. Hartiat vaaleat, ei hartiajuovia.

Vanhempi naaras tummuu voimakkaasti ja voi muistuttaa väritykseltään usein koirasta. Usein naaraat pohjaväriltään hyvin tummia heikolla sinertävällä vipevöinnillä. Iän myötä takaruumiin voimakkaat kuviot heikentyvät ja voivat lähes kadota.

Elinympäristö

Suomessa pääosin merenlahdet ja rannikko. Itä-Suomen sisämaa-alueilla, Savonlinnan ja Punkaharjun suunnalla, on vakiintuneita populaatioita. Satunnaishavaintoja sisämaahan kymmenien kilometrien päähän rannikosta eksyneistä yksilöistä on tehty mm. Satakunnan, Varsinais-Suomen, Uudenmaan ja Etelä-Hämeen luonnontieteellisistä maakunnista. Varsinkin nuoria yksilöitä tapaa usein kilometrien päässä rannikosta.

Laji on etelämpänä Euroopassa jokapaikanlaji ja on levittäytynyt voimakkaasti pohjoiseen viime vuosina.

Esiintyminen

Suhteellisen yleinen ja melko vähälukuinen laji rannikkoseudulla Vaasan tienoille saakka. Päälentokausi kesäkuun puolivälistä elokuuhun asti, lentokauden äärihavainnot 20.5. - 3.10. Myös sisämaan esiintymisalueilla laji on tavallisesti vähälukuinen.

Kuvia

Merisinikorento, naaras. Bulgaria 2007. Kuva: Jukka Toivanen

Merisinikorentokoiras. Takaruumiin kärki on tumma, siipitäplät ovat mustat ja siivillä ei ole mustia tai tummia kuviointeja. Kuva: Janne Koskinen

Merisinikorento on nuorena keltainen. Kuva: Sulka Haro

Vanhemmiten merisinikorentonaaras on harmaanruskea. Kuva: Petri Metsälä

Nuori merisinikorentokoiras jonka värit eivät ole täysin kehittyneet voi olla erittäin kirjava, lähes jokikorentomainen. Hanko 6/06. Kuva: Janne Koskinen

Merisinikorentojen kopula. Kuva: Rane Olsen

Merisinikorennon toukka. Huomaa mm. selkäokien puuttuminen ja tummat poikkijuovat reisissä. Pohja 28.5.2007 Kuva: Petro Pynnönen, kuvattu akvaariossa.

Kuiville kuoriutumaan kiivennyt toukka. Hanko 13.6.2009. Kuva: Petro Pynnönen

Lähteet

Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Valle, K. J. 1952: Sudenkorennot, Odonata. Suomen eläimet 7.
Karjalainen, S. 2002: Suomen sudenkorennot
Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
http://www.hatikka.fi