Verikorento

Kohteesta Korentowiki
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Verikorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko: Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo: Varsinaiset sudenkorennot (Libellulidae)
Suku: Sympetrum Newman 1833
Laji: sanguineum Müller 1764
Levinneisyys

Verikorento (Sympetrum sanguineum) on Suomessa harvinainen, lähinnä Ahvenanmaalla, Uudellamaalla ja Kaakkois-Suomessa tavattava laji. Vaellusten synnyttämiä paikallisia populaatioita tai yksittäisharhailijoita voi löytyä myös muualta Suomesta.

Symsanmtla1.jpg

Verikorentokoiras. Lasinkirkkaat siivet, kokomustat jalat, nuijamaisen takaruumiin jaokkeiden ulkoneva takareuna ja kontrastikas väritys ovat yhdessä verikorennon parhaat tuntomerkit. Helsinki 8/07. Kuva: Tommi Laurinsalo

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus: 34-39 mm.

Muistuttaa hyvin paljon muita syyskorentoja, mutta eroaa niistä seuraavin tuntomerkein:

Kooltaan hieman punasyyskorentoa pienempi, vain hieman tummasyyskorentoa suurempi. Jalat ovat kiiltävän mustat, keskiruumiin sivuilla vain hyvin kapeat mustat vinot pystyjuovat. Siivet ovat kirkkaat (punasyyskorennolla hieman värittyneet) ja aivan takasiipien tyvillä on kirkkaan oranssinruskea alue. Tämä alue on niin pieni, että sen havaitseminen on joskus vaikeaa, sillä se sulautuu helposti ruumiin väritykseen (vrt. esim elokorento). Joillain elokorennoilla siiven ja siipisolmun keltaiset täplät voivat puuttua, mutta elokorennoilla on jaloissa useimmiten keltaista viirutusta ja siipisuonet ovat vaaleat.

Iän myötä siivet saattavat saada kullanhohtoisen värityksen, vertaa punasyyskorentoon. Lennossa pienempi ja takaruumis vaikuttaa lyhyemmältä kuin punasyyskorennolla; lento hyvin levottomasti ylös alas heittelehtivää muistuttaen jopa lampikorentojen lentoa.

Koiras on sukukypsänä kokonaan räikeän verenpunainen. Takaruumis on nuijamainen, takaosastaan paksumpi, ja sen sivut ovat voimakkaan mustat. Sivultapäin katsottuna takaruumiin jaokkeet ovat paksussa kohdassa takareunastaan törröttäviä (ks. kuva). Tämä on hyvä ero punasyyskorentoon, jonka vanhat koiraat voivat olla joskus hyvin tummajalkaisia ja kirkkaan verenpunaisia. Punasyyskorennon takaruumis ei paksune huomattavasti takaosastaan eikä jaokkeiden takareuna ole samalla lailla ulkoneva. Naama on karmiininpunainen ja ruumiin sivut heikosti kuvioidut.

Koiraan voimakkaan punaista ruumista korostaa takaruumiin alapinnan voimakas hiilenmusta väri, vrt. elokorento. Nuori koiras on väritykseltään naarasmainen, vanhetessa keskiruumiin sivut voivat pysyä melko pitkään kellertävinä.

Naaraan sekoittaa lähinnä tummasyyskorentonaaraaseen, mutta verikorennon keskiruumiin sivuilla ei ole tummasyyskorennon voimakkaita mustia pystyjuovia. Samoin sukuaukon suojus on vain vähän ulkoneva ja etureunastaan hyvin loivassa kulmassa takaruumiiseen nähden. Sukuaukon suojuksen reunassa on pieni lovi. Naaraan hartioilla on kapea musta pystyjuova (vrt. tummasyyskorento) ja sen edessä tumma poikittaisjuova. Naaraan etureisien sisäsyrjä on kapealti keltainen.

Kokemuksella lajia oppii ounastelemaan jo kauempaa pienen koon, kirkkaiden siipien, poukkoilevan lennon ja kirkkaanpunaisen värityksen yhdistelmästä.

Elinympäristö

Suomessa lisääntyy vain muutamilla paikoilla. Paikat ovat reheviä lampia, järvenlahtia tai, kuten Helsingin Santahaminassa, vanhoja merenlahtia. Useimmiten paikoilla on runsaasti kasvillisuutta ja rehevät reunat. Etelämpänä Euroopassa kaikenlaisten seisovien vesien laji.

Esiintyminen

Harvinainen ja vähälukuinen laji. Päälentoaika heinäkuun jälkipuolisko - elokuu, äärihavainnot 25.6. - 11.10.

Lajin levinneisyysalue on muuttunut erittäin nopeasti. Vielä 2000-luvun alussa lajin tiedettiin elävän pysyvästi vain Ahvenanmaalla, ja sielläkin hyvin paikoittaisena. 2000-luvun loppupuoliskolla laji on levittäytynyt laajalle alueelle Suomeen, ja esiintymisen pohjoisraja kulkenee nykyään jossain linjan Pori - Jyväskylä - Joensuu -tasolla. Lajin esiintyminen on paikoittaista ja hajanaista, ja tarkka esiintymiskuva on epäselvä. Vakituisia ja pysyviä esiintymiä on paikoitellen esimerkiksi Hangossa, pääkaupunkiseudulla, Lappeenrannan suunnalla sekä Vihdissä. Todennäköisesti laji on vielä tätäkin yleisempi.

Laji on tunnettu vaeltaja joka on viime vuosina laajentanut esiintymisalueettaan pohjoisessa ja luoteessa. Laji tullee yleistymään Suomessa lähitulevaisuudessa, ja viime vuosien havaintolukumäärän kasvun perusteella laji voinee sattua eteen suurimmassa osassa eteläistä Suomea.

Muuta

Etelämpänä Euroopassa elokorennon vaelluksiin liittyy myös verikorennon vaellusta, joten Suomessa kannattaa olla tarkkana, jos etelärannikolle ilmaantuu suotuisten virtausten myötä runsaasti elokorentoja.

Kuvia

PhpfPVErsAM.jpg

Verikorento, koiras. Helsinki. Kuva: Jukka Toivanen

Php7iSfhhAM.jpg

Verikorento, koiras. Helsinki. Kuva: Jukka Toivanen

S. sanguineum-3.jpg

Nuori koiras, Bulgaria. Kuva: Jukka Toivanen

Sanguineumvalkkkppo.jpg

Verikorento, koiras. Huomaa räikeä yleisväritys ja mustat jalat. Valkeala 13.8.2007. Kuva: Petri Parkko

Php8cUdFIAM.jpg

Verikorento, Naaras. Lohja. Kuva: Jukka Toivanen

Symsan bulgaria makinen 06-2007.jpg

Verikorento, naaras. Bulgaria, 6/2007. Kuva: Jussi Mäkinen

Verikorennon perä.jpg

Verikorentokoiraan hyvä punasyyskorennosta erottava tuntomerkki on pullistunut takapää, jonka jaokkeiden takareuna (etenkin alapuolella) on selvästi ulkoneva. Huomaa myös musta alapuoli ja voimakas kontrasti punaisen ja mustan välillä. Kuva: Petro Pynnönen, Helsinki, 26.7.07.

Sanguineum siivet.jpg

Verikorentokoiraan siivet. Kuva: Sulka Haro

Lähteet

  • Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
  • Karjalainen, S. 2002: Suomen sudenkorennot
  • Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
  • Askew, R. 2004: The Dragonflies of Europe
  • http://korento.net