Etelänukonkorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Ukonkorennot (Aeshnidae)
Suku:	Aeshna Fabricius 1775
Laji:	mixta Latreille 1805

Levinneisyys

Etelänukonkorento (Aeshna mixta) on Euroopan yleisimpiä ukonkorentoja. Se on Suomessa uudistulokas ja nykyään etelärannikolla paikoin jopa yleinen syyslaji.

Etelänukonkorentokoiras, huomaa 2. jaokkeen kuvionti, lyhyet olkajuovat ja melko lyhyt takaruumis. kuva Sulka Haro

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Koko: 56-65mm

Etelänukonkorento on ukonkorennoksi pienikokoinen; kooltaan se on samaa luokkaa kuin karvaukonkorento ja pohjanukonkorento, eli selvästi yleistä siniukonkorentoa pienempi. Muodoltaan se on muita ukonkorentoja lyhytruumiisempi ja töpäkämpi. Lento on viileämmällä säällä kuivan maan yllä usein ylösalas heittelehtivää. Normaalissa reviirilennossa lento on vakaata. Lentokorkeus vaihtelee - maan yllä usein muutaman metrin korkeudessa, mutta rannoilla ja vesistöillä usein hyvinkin matalalla. Kiertää reviirilennossa ympyrää, pysähtyen usein hetkeksi samalle paikalle. Lajin läheisin sukulainen, johon etelänukonkorento lienee helpoiten sekoitettavissa, on hohtoukonkorento.

Lennossa koiraan keskiruumis vaikuttaa vaalealta, sillä pohjaväri on melko vaaleanruskea ja kylkijuovat ovat leveät. Takaruumis on kirkkaan sininen, ja takaruumiin tyven sivuilla on laajat siniset läikät. Myös pieni koko ja jämäkkä, melko paksu takaruumis - ainakin verrattuna siniukonkorentoon - viittaavat tähän lajiin.

Otsa on vaaleampi kuin muilla ukonkorennoilla, olkajuovat ovat hyvin lyhyet ja kapeat. Keskiruumiin sivuilla on leveät vaaleat raidat, jotka ovat koiraalla keltaiset ja naaraalla vaaleankellertävät. Koiraan takaruumis on musta selkein sinisin kirjailuin, ja takaruumiin etuosan sivut ovat laajalti siniset ("paneeli"). Paras ja varmin tuntomerkki on kuitenkin takaruumiin 2. jaokkeen selkeä keltainen T- tai naulakuvio ("golftii"), jota reunustaa musta. Lähisukuinen hohtoukonkorento Aeshna affinis on keskiruumiin sivuilta lähes tasaisen vaalea, eikä koiraan takaruumiissa ole laisinkaan keltaista kuviontia. Hohtoukonkorentonaaraan ruumiin sivut ovat laajalti vihreät. Samankaltainen T-kuvio on vain kirjoukonkorennolla, joka kuitenkin eroaa etelänukonkorennosta mm. leveiden olkajuovien ja suuremman kokonsa avulla. Perälisäkkeet ovat pitkät. Keskiruumiin tummalla pohjavärillä risteilee kapeita, vaaleamman ruskeita, epäselvärajaisia raitoja.

Naaras on kuten koiras, mutta väritys on ruskea ja ne kuviot, jotka koiraalla ovat sinisiä, ovat naaraalla tyypillisesti keltaisia. Naaraan T-kuvio usein hyvin kapea tai sen "naula" voi jopa puuttua kokonaan. Naaraan yleisväritys on hailakka, takaruumiin etuosan ja keskiruumiin sivujen ollessa hyvin vaaleat.

Elinympäristö

Lähes kaikenlaiset seisovat makeat vedet, joissa runsas kasvillisuus. Suomessa havaitaan useimmiten rannikon tuntumassa, tällöin usein saarissa, merenlahdilla, rannikon niemillä, kaupunkien puistoissa, puutarhoissa jne., joskus kaukanakin vedestä.

Toistaiseksi ainoa tunnettu lisääntymispaikka oli matalavetinen ja lämmin merenlahden rantaniitty.

Esiintyminen

Päälentokausi: Euroopassa kesäkuusta joulukuuhun, Suomessa elo-lokakuu, päälentokausi elo-syyskuu. Aikuisia on tavattu 18.7.-24.10. välisenä aikana.

Suhteellisen harvinainen ja melko vähälukuinen laji. Useimmiten lajista havaitaan yksittäisiä yksilöitä, harvoin jopa kymmeniä, mutta laji on kuitenkin sangen näkyvä. Toistaiseksi Suomessa lähes yksinomaan eteläisten rannikkoseutujen laji. Sisämaahavaintoja tunnetaan mm. Lopelta, Kouvolasta ja Lappeenrannasta.

Etelänukonkorento löydettiin Suomesta ensimmäisen kerran Porvoosta syksyllä 2002. Tämän jälkeen on lajin havaittu olevan melko tavallinen vieras etelärannikolla elo-syyskuussa, ja mm. 2006 havaittiin useita kymmeniä yksilöitä. Lajin esiintyminen meillä lienee toistaiseksi pääosin Baltian harhailijoiden varassa (ks. Matti Hämäläisen artikkeli etelänukonkorennosta Sahlbergiassa pdf-muodossa), mutta lajin kotiutuminen lajistoomme on jo alkanut. Ensimmäinen onnistunut lisääntyminen Suomessa todettiin elokuussa 2007 Varsinais-Suomessa. Vuonna 2012 etelänukonkorentoja kuoriutui kymmenittäin eräältä merenrannan läheiseltä lammelta Helsingissä.

Euroopassa laji on levittäytynyt kovaa vauhtia kohti pohjoista ja on esim. Britannian eteläosissa syksyisin tavallisin ukonkorentolaji. Massavaelluksia havaitaan säännöllisesti ja lajin esiintyminen levinneisyysalueensa pohjoisreunoilla vaihtelee suuresti vuosittain vallitsevien ilmavirtausten mukaan.

Muuta

Lisääntyminen poikkeaa muista ukonkorennoista, sillä laji on "univoltiini": muna talvehtii, toukka kuoriutuu keväällä, ja kehitys aikuiseksi tapahtuu muutamassa kuukaudessa (sama ilmiö myös keijukorennoilla ja syyskorennoilla). Tämä saattaa rajoittaa lajin lisääntymistä Pohjois-Euroopassa.

Kuvia

Etelänukonkonrentokoiras, kuva Sulka Haro

Koiras, 27.8.06 Helsinki. Huomaa hädin tuskin erottuvat olkajuovat.

Koiras, 27.8.06 Helsinki.

Paritteleva pari, kuva Jukka Toivanen, Helsinki

Koiras. Kuva: Jukka Toivanen, Helsinki

Naaras, huomaa erittäin pitkät perälisäkkeet. Tämä naaras on sinisen sävyinen. Kuva Jukka Toivanen, Helsinki

Naaras. Takaruumiin 2. jaokkeen keltaisen naulakuvion "naulaosa" voi puuttua kokonaan, kuten tällä yksilöllä. Kuva: Lisse Tarnanen

Sini-(vas) ja etelänukonkorentonaaraat. Etelänukonkorento on muodoltaan kompaktimpi ja huomattavasti siniukonkorentoa pienempi. Kuva: Petri Parkko

Vastakuoriutunut etelänukonkorennon naaras. Särkisalo, 8/07. Kuva: Janne Koskinen

Etelänukonkorennon exuvia. Toukkanahka on pieni (32mm), pyyntinaamari on kapea, ja 9. jaokkeen sivupiikit ulottuvat 10. jaokkeen takareunaan asti. Särkisalo 8/07. Kuva: Janne Koskinen

Lähteet

Askew, R.R. 2004: The Dragonflies of Europe.
Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Hämäläinen, M. 2003: Sahlbergia 8:49-54.
Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
Powell, D. 1999: A Guide to the Dragonflies of Great Britain.
http://www.korento.net