Yleistietoa sudenkorennoista
| Sudenkorennot | ||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||
| ||||||||
| Alalahkot | ||||||||
|
Yleistä
Sudenkorennot (Odonata) ovat hyönteisten lahko, jonka toukat kehittyvät yleensä vedessä, ja jotka myös aikuisena elävät ja lisääntyvät makeiden vesien ja murtovesien äärellä. Sudenkorennot ovat kaikissa elämänvaiheissaan petoja. Aikuiset ovat siivellisiä, hyvin tai erittäin hyvin lentäviä, näköaistin varassa saalistavia yleispetoja. Ne voivat lentää kauaskin vesistöistä. Sudenkorennot eivät ole missään elämänvaiheessaan myrkyllisiä tai pyri aktiivisesti käyttämään ihmistä ravintonaan - varomattomasti käsitelty sudenkorento voi toki puraista kipeästi, mutta purema on vaaraton.
Sudenkorentojen historia on pitkä. Sudenkorentojen esi-isiä on löydetty noin 300 miljoonan vuoden ikäisinä fossiileina. Ensimmäiset hentosudenkorennot ja aitosudenkorentojen kantamuodot ilmestyivät fossiiliaineistoon hieman yli 250 miljoonaa vuotta sitten. Sudenkorennot ovatkin selvinneet neljästä joukkosukupuutosta, mukaan lukien niin permikauden lopun katastrofi kuin dinosaurusten valtakauden päättänyt liitukauden loppu.
Sudenkorennot jaetaan nykyisin kahteen alalahkoon, hentosudenkorentoihin (Zygoptera) sekä aitosudenkorentoihin (Anisoptera). Zygopterasta käytetään myös vanhaa nimitystä "yhtäläissiipinen" ja Anisopterasta nimeä "erilaissiipinen" siipien rakenteen mukaan. Aikaisemmin tunnettiin myös kolmas alalahko Anisozygoptera, mutta se on nykyään liitetty aitosudenkorentoihin. (Näin syntyneestä alalahkosta käytetään useasti nimeä Epiprocta. [1])
Sudenkorennoille, ja varsinkin aitosudenkorennoille, tyypillisiä piirteitä ovat pitkä takaruumis, suoraan keskivartaloon kiinnittyvät lentolihakset sekä erittäin suuret verkkosilmät ja erinomainen näkö. Ne ovat taitavia lentäjiä, ja aikuiset aitosudenkorennot saalistavatkin nimenomaan lentäviä hyönteisiä, mukaan lukien muita sudenkorentoja.
Aitosudenkorennon (Anisoptera) tunnistaa suhteellisen suuresta koosta (ruumiinpituus suurimmilla voi olla lähemmäs 20 cm) ja tavasta pitää siipiä kokonaan auki laskeutumisen jälkeen. Niiden siipiparit ovat keskenään erilaiset.
Hentosudenkorennot (Zygoptera) taas ovat pienikokoisia - useimmiten 3-5cm - ja pitävät yleensä laskeuduttuaan hyvin samannäköiset siipensä laskostettuna ruumista vasten.
Sudenkorentojen arvo ihmisille on pääosin esteettinen, mutta joskus niistä on hyötyäkin. Pääosin lentäviä hyönteisiä saalistavat aikuiset syövät muun muassa ihmistä ärsyttäviä hyttysiä, paarmoja ja mäkäräisiä; vedessä elävät toukat saalistavat kaikkea mitä saavat kiinni, mukaan luettuna hyttystoukat. Ihminen voi pelästyä ohitse viuhahtavaa sudenkorentoa; tällöin korento kuitenkin pyydystää ihmisen ympärillä liikkuvia hyönteisiä - parempi korento lähellä kuin paarma verta imemässä.
Suomessa on tavattu 60 lajia sudenkorentoja. Osa lajeista on rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla, lisäksi EU:n luontodirektiivin IV(a) -liitteessä mainittujen lajien lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kiellettyä.
Kansanuskomuksen mukaan sudenkorento voi ommella nukkuvan silmät kiinni.
Elinkaari
"Kuinka kauan sudenkorento elää? Elääkö sudenkorento vain yhden päivän?"
Sudenkorentojen elämän pituus on yksi yleisimmistä kysymyksistä, joka korentoharrastajalle esitetään. Kansanperinteessä ja huhupuheissa sudenkorentojen sanotaan usein elävän vain yhden päivän. Tämä on harhaluulo ja liittynee päiväkorentoihin (Ephemeroptera), sillä joidenkin päivänkorentolajien elämä aikuisena kestää vain muutamia tunteja. U
Vaikka aikuinen sudenkorento saattaisi elää kaksi viikkoa, voi toukkavaihe kestää vuosia. Aikuisille arvioitu luku voi vaihdella parista päivästä viikon kautta aina kuukausiin jopa samalla lajilla, riippuen siitä, mitä halutaan tietää. Suuri osa aikuisista sudenkorennoista kuolee jo hyvin nuorina ja noin puolet populaatiosta kuolee useimmiten viikon tai kahden sisällä. Pitkäikäisimmät yksilöt voivat kuitenkin elää moninkertaisen ajan, viikoista kuukausiin. Isot sudenkorennot ovat aikuisvaiheessaan melko pitkäikäisiä hyönteisiä ja voidaan rinnastaa pitkäikäisiin päiväperhosiin. Hentosudenkorennot elävät useimmiten vain joistakin päivistä jokuseen viikkoon. Monet lämpimien alueiden lajit voivat elää useita kuukausia, mutta niillä on usein aestivaatio eli kesälepo.
Suomalaisista lajeista isot ukonkorennot ovat pitkäikäisimpiä, mutta idänkirsikorento on ennätys alallaan. Keijukorentoihin kuuluvat kirsikorennot (Sympecma) kuoriutuvat syyskesällä, talvehtivat aikuisina ja lisääntyvät vasta talvehtimisen jälkeisenä keväänä. Toukkakehitys kirsikorennoilla on nopea ja vie vain pari kuukautta, keväällä (huhti-kesäkuussa) munitut munat kuoriutuvat jo saman vuoden heinä-elokuussa. Idänkirsikorennon elämä voi siis kestää jopa 10 kuukautta, mikä on lentävälle hyönteiselle pitkä aika.
Lisääntyminen
Sudenkorentojen lisääntyminen on monimutkaista, mutta kaikki Suomen lajit elävät aikuisina ilmassa ja toukkina vedessä.
Sudenkorennon toukkavaihe voi kestää syyskorentojen muutamasta viikosta aina purokorennon kolmeen vuoteen asti, Lapissa mahdollisesti paljon pidempäänkin. Kaikki Suomess tavattavat lajit elävät vedessä. Toukat syövät kaikkea mitä sattuvat saamaan kiinni, kuten muita hyönteisiä, kalanpoikasia, vesikirppuja ja toisiaan. Toukkavaiheessa sudenkorento luo nahkansa useita kertoja ja kasvaa näin suuremmaksi. Toukkavaiheen lopussa toukka suorittaa muodonmuutoksen eli metamorfoosin, jossa toukka muuttuu aikuiseksi sudenkorennoksi.
Kuoriuduttuaan korento lentää neitsytlennon ja poistuu syntymäpaikkansa läheisyydestä muutamiksi päiviksi ruokailemaan ja vahvistumaan. Matka voi olla joistain kymmenistä senteistä aina kymmeniin kilometreihin. Sukukypsyyden saavutettuaan koiraat lisääntymispaikoille odottamaan naaraita. Tällöin useiden lajien koirailla on voimakkaita reviiritaipumuksia ja ne taistelevat aggressiivisesti muiden koiraiden kanssa. Sukukypsien naaraiden palatessa lisääntymisalueille koiraat pyrkivät parittelemaan niiden kanssa. Joillakin lajeilla ja suvuilla esiintyy erilaista kosioriittikäyttäytymistä, mutta usein parittelun alku on suhteellisen yksinkertainen prosessi, jossa koiras yksinkertaisesti ottaa naaraan kiinni.
Sudenkorentojen lisääntymiselimet ovat monimutkaiset. Koiraan spermaa tuottavat testikset ovat takaruumiin kärjessä, mutta niitä välittävät rakenteet ovat takaruumiin tyven alapinnalla. Naaraan sukuelimet ovat takaruumiin kärjessä. Koiraan takaruumiin kärjessä sijaitsevat myös perälisäkkeet, jotka ovat kehittyneet sopimaan naaraan niskakilven tai pään takaosan kanssa yhteen kuin avain ja lukko. Näiden lisäkkeiden muoto on lajityypillinen ja este lajien väliselle risteytymiselle. Ennen parittelua koiras käyristää takaruumiinsa ja siirtää spermansa takaruumiin tyven sekondäärisiin sukuelimiin. Löydettyään naaraan koiras tarttuu naarasta niskasta takaruumiin kärjen perälisäkkeillä. Naaras puolestaan ottaa koiraan sperman oman takaruuminsa kärjellä vastaan. Näin syntyy ns. parittelurengas. Hedelmöityttyään naaras irroittaa oman takaruumiinsa kärjen koiraan takaruumiin tyvestä ja syntyy ns. tandem. Parittelu voi kestää parista sekunnista useampaan tuntiin.
Joillakin lajeilla koiras jää tandemiin naaraan kanssa ja vartioi naarasta tämän muniessa, toisilla lajeilla koiras irroittautuu ja joko vartioi naaraan munintaa tai lähtee etsimään uusia parittelukumppaneita. Muniessaan naaras etsiytyy sopivaan paikkaan - tärkeimpänä syynä suoja saalistajilta ja muilta koirailta - ja munii.
Hentosudenkorennot ja ukonkorennot laskevat munansa yksitellen ja naaraille on kehittynyt takaruumiin 9. jaokkeen alapinnalle munanasetinmainen viillin, jolla tehdään sopivaan materiaaliin reikä, johon isokokoinen muna munitaan. Materiaali johon muna lasketaan vaihtelee, se voi olla sammal, ruoko tai jopa puu. Jotkut lajit, kuten viherukonkorento ovat hyvin erikoistuneita. Toiset lajit munivat veden alla.
Muut aitosudenkorennot munivat usein suuren määrän vapaita munia. Nämä munitaan useimmiten lennosta suoraan veteen tai veden välittömään läheisyyteen. Purokorento munii erikoisella tavalla yksittäisiä munia pohjalietteeseen, ja välkekorento "hakkaa" muniaan esimerkiksi kosteaan sammaleeseen.
Munan kypsymisaika vaihtelee; osa lajeista talvehtii munana. Niillä lajeilla, jotka talvehtivat toukkana. muna kypsyy muutamasta päivästä pariin viikkoon, jonka jälkeen siitä kuoriutuu pieni toukka, protolarva. Tämä hakeutuu veteen. Tästä kuoriutuu ensimmäinen toukkavaihe.
Toukkavaihe
Sudenkorennoilla on vaiheittainen muodonmuutos - niillä ei siis ole koteloa, kuten mm. perhosilla. Suurin osa sudenkorentojen toukista elää vedessä, mutta joillakin trooppisilla lajeilla toukkavaihe on karikkeessa ja eräiden lajien toukat saalistavat rantaviivan kostealla maalla. Toukka on täysi vesieläin, joka hengittää kiduksilla ja jolla on erittäin ainutlaatuinen pyyntinaamari, kun taas aikuinen sudenkorento on ilmojen akrobaatti, joka ei voi uida vedessä. Muodonmuutos on dramaattinen.
Toukka on opportunistinen peto, joka syö muita vesieläimiä. Pään alapinnalla on alahuulesta kehittynyt monimutkainen nestepaineella toimiva pyyntinaamari. Toukan havaitessa pyyntietäisyydellä olevan saaliin se voi singota naamarin eteenpäin; liike on niin nopea, että sitä ei voi havaita paljaalla silmällä. Naamari palaa sitten pään alle ja toukka syö saaliinsa purevilla suuosillaan. Toukat voivat harrastaa kannibalismia ja iskeä kiinni jopa lähes itsensä kokoisiin saaliseläimiin. Kalattomissa vesistöissä sudenkorentojen toukat ovatkin ravintoketjun huipulla, ja niillä voi olla suuria vaikutuksia koko vesistön eliöyhteisöön. Toukkavaihe on myös se vaihe, jossa sudenkorennoilla tapahtuu kasvua ja jolloin ikäluokista suurin osa kuolee. Esimerkiksi keskieurooppalaisella Onychogomphus uncatus -jokikorentolajilla yli 99% viimeisen toukkavaiheen toukista kuoli ennen kuoriutumista.
Toukka hengittää kiduksilla veteen liuennutta happea. Hentosudenkorennoilla on ulkoiset kidukset takaruumiin kärjessä, aitosudenkorentojen kidukset ovat peräsuolen sisällä. Aitosudenkorennoilla peräsuoli toimii myös eräänlaisena vesisuihkumoottorina, jonka avulla toukka voi liikkua nopeastikin. Toukka kasvaa vaiheittain luoden nahkaansa. Nahanvaihdon aikaan toukka on hyvin haavoittuvainen. Sudenkorennon toukka voi, mikäli perintötekijät ja sääolot, erityisesti valaistus, niin määräävät, vaipua lepotilaan eli diapaussiin. Tällöin kasvu lakkaa ja toukka ei ole aktiivinen. Kasvu jatkuu diapaussin loputtua, esim. kun päivät rupeavat syksyllä lyhenemään. Diapaussin ajoittuminen on monimutkainen sudenkorentojen aikuisvaiheen ajoittumista ja siten myös lisääntymistä säätelevä tekijä.
Sudenkorentojen toukat eivät yleisesti ottaen liiku kovinkaan paljon mikäli tilanne sen sallii. Toukkia uhkaavat monet saalistajat, kuten toiset sudenkorentotoukat ja kalat. Tätä välttääkseen monet toukat pysyttelevät enimmäkseen paikallaan tai kaivautuvat liejuun. Osa lajeista saalistaa pääasiassa näön, osa tuntoaistin varassa. Osalla molemmat ovat lähes yhtä tärkeitä. Toukkia onkin elintapojensa mukaan jaettu eri ryhmiin, joiden elintavat poikkeavat reilusti toisistaan - osa kaivautuu pohjaan, osa saalistaa vesikasvillisuudessa, ja osa naamioituu taitavasti esim. ruovikkoon. Vaikkeivät toukat olekaan mestariuimareita, ja luottavat useimmiten suojaväriinsä ja kärsivälliseen odottamiseen, voivat ainakin ukonkorentojen aggressiiviset toukat aktiivisesti uida saaliinsa perään ja napata sen kiinni.
Toukat ovat myös sopeutuneet elinympäristön muutoksiin. Ainakin litteähukankorennon Libellula depressa toukka saattaa siirtyä pois kuivuneesta lammikosta ja etsiä uuden lähellä olevan lampareen. Toukka kykenee aistimaan veden kuivalla maalla jopa metrien päästä ja kykenee näin siirtymään pois epäedullisista olosuhteista. Monien lajien toukat selviytyvät lähes hämmästyttävistä ääriolosuhteista, kuten jäätymisestä tai kuivuudesta. Esimerkiksi monien kiiltokorentojen toukat elävät pienissä suonsilmäkkeissä tai hyvin kosteassa rahkasammallessa, joka talvisin jäätynee täysin. Toukkien elintavat ja selviytymisstrategiat ovatkin paljon vaihtelevammat kuin aikuisilla yksilöillä.
Toukkavaihe kestää vain muutamasta viikosta (monet lämpimien alueiden korennot, meikäläisistä mm. keijukorennot) useisiin vuosiin (pohjoiset ja vuoristoissa elävät korentolajit). Useimmilla suomalaisilla lajeilla toukkavaihe kestää 2-3 vuotta, tänä aikana toukka luo useaan kertaan nahkansa. Toukkavaihetta kutsutaan usein instariksi tai stadiaksi, esimerkiksi kuoriutumisvalmis toukka on viimeisen instarin toukka ("F0"). Ennen kuoriutumista aikuinen yksilö kehittyy toukkanahan sisälle metamorfoosissa, jossa loppujen lopuksi toukan näköisen yksilön sisällä on itse asiassa kuoriutumisvalmis aikuinen sudenkorento.
Kuoriutumisvalmis toukka lopettaa syömisen, etsiytyy pois vedestä sopivalle alustalle kuten ruo'onpätkälle, kuivattaa itsensä ja kuoriutuu. Tässä vaiheessa aikuinen korento on jo toukkanahan sisällä kokonaan valmiiksi kehittyneenä, eli kuoriutuminen onkin aikuisen yksilön (imagon) ensimmäinen havaittava suoritus. Kuivuttuaan tarpeeksi toukkanahka halkeaa ja esiin ryömii nuori, kostea, pehmeä ja ryppyinen korento. Nuori sudenkorento pumppaa siipiinsä nestettä ja tyhjentää ylimääräiset nesteet ruumiistaan ja lentää lopulta matkoihinsa kasvamaan aikuiseksi. Kuoriutuminen voi kestää paristakymmenestä minuutista jopa kolmeen tuntiin, ja ainakin suuret ukonkorennot kuoriutuvat pääosin yöllä, ollen näin aamulla valmiita lähtemään nopeasti lentoon ennen saalistajien saapumista. Kuoriutumisstrategian perusteella sudenkorennot jaetaan usein niin sanottuihin kevät- ja syyslajeihin. Kevätlajit kuoriutuvat usein hyvin lyhyessä ajassa ja suurin joukoin. Syyslajien kuoriutumisaika ja siten lentoaika on puolestaan pitkä, jopa kuukausien mittainen.
Kuoriutuminen on vaarallista. Hyvin suuri osa korennoista kuoleekin tässä vaiheessa, sillä ne ovat pitkän aikaa esillä ja lentokyvyttömiä. Usein korennoilla näkee vääntyneitä takaruumiita, ryppyisiä siipiä tai muita "kehitysvammoja", jotka ovat syntyneet epäonnisesta kuoriutumisesta. Kova tuuli voi tiputtaa korennon maahan, lajitoveritoukka saattaa kömpiä kuoriutuvan aikuisen päälle ja näin murskata hennot siivet, tai väärään paikkaan osuva heinänkorsi rusentaa siiven käyttökelvottomaksi. Myös saalistajat, kuten hämähäkit, linnut ja muurahaiset, iskevät usein vastakuoriutuviin korentoihin.
Ravinto ja saalistaminen
Aikuiset sudenkorennot ovat generalistipetoja jotka syövät pääosin muita hyönteisiä. Pienet hentosudenkorennot syövät pääosin pikkuhyönteisiä, kuten kirvoja (Aphidae) joita ne saalistavat joko lennosta tai suoraan kasveilta. Suuremmat sudenkorennot syövät pääosin lentäviä hyönteisiä, jopa toisia sudenkorentoja. Pääosa saaliista kuitenkin useimmiten vain erilaisia pieniä lentäviä hyönteisiä, kuten sääskiä tai muurahaisia - suurta saalista otetaan harvoin. Kannibalismin lisäksi korennoilla tavataan oudompiakin ruokailutapoja: jotkut lajit pyytävät hämähäkkejä jopa suoraan verkosta, ja okatytönkorento on todistetusti saalistanut vesimittareita vedenpinnasta. Suuret ukonkorennot ovat syöneet jopa pieniä sammakoita! Korennot ruokailevat siellä missä saalista on runsaasti ja helposti saatavilla; tämän takia ihmisen ympärille saattaa nopeasti kerääntyä useita korentoja syömään ympärillä pyöriviä verenimijöitä ja kiusallisia hyönteisiä. Samasta syystä sudenkorennot eivät kuitenkaan valitettavasti voi syödä kaikkia mökkipihan hyttysiä; mikäli hyttysiä on liian vähän, napsivat korennot sitten jotain, mitä on helpommin saatavilla. Ruokailemassa olevat sudenkorennot voivat kerääntyä joukoittain runsasravintoisille paikoille saalistamaan, eivätkä silloin ole aggressiivisia toisiaan kohtaan. Tämän takia esimerkiksi alkukesästä voi havaita suuria sudenkorentokeskittymiä vaikkapa hakkuaukioilla.
Sudenkorento näkee saaliin suurilla verkkosilmillään. Verkkosilmissä voi olla jopa 10 000 ommatidia, yksinkertaista silmää eli verkkosilmien "linssiä". Sudenkorentojen silmistä on löydetty kuutta erityyppistä näkösolua (ihmisellä värejä havainnoi kolme erityyppistä näkösolua, ja neljäs tyyppi muodostaa mustavalkoisen kuvan), ja korentojen näköalue onkin yksi eläinkunnan laajimmista. Verkkosilmät sopivat hyvin liikkeen havaitsemiseen, ja muiden hyönteisten tavoin sudenkorennot reagoivat liikkeeseen hyvin. Paikallaan olevia kohteita niiden on vaikea havaita. Lisäksi ne havaitsevat ainakin valon polarisaation - tähän ei ihmissilmä ilman apuvälineitä kykene. Vedenpinnasta heijastuvan polarisoituneen valon havaitseminen onkin sudenkorennoille elintärkeää mm. levittäytymisen ja lisääntymisen takia. Silmien yläosassa on lisäksi runsaasti lyhyitä aallonpituuksia, kuten sinistä, violettia ja ultraviolettia, näkeviä ommatideja. Silmien alaosa näkee tarkemmin punaisia ja vihreitä aallonpituuksia.
Löydettyään sopivan saaliin korento lentää saalista kohti. Pienet kohteet, kuten sääsket, napataan suoraan suulla, suuremmat kaapataan jaloilla. Toisin kuin monilla muilla hyönteisillä ovat sudenkorentojen raajat keskiruumiin etuosassa ja suuntautuvat pääosin eteenpäin. Raajat ovat tärkeimmillään juuri saalistamisessa; aitosudenkorennot ovat erittäin huonoja kävelemään, hentisudenkorennot kykenevät siihen hieman paremmin. Raajat muodostavat pään alle suuntautuvan piikkisen, vahvan korin, jonka avulla aikuinen sudenkorento voi pitää paikoillaan jopa suurempia saalita melko vaivattomasti. Raajoilla voidaan pitää kiinni rimpuilevaa saalista tai ohjata se suoraan puruleukoihin. Saalis jauhetaan vahvoilla puruleuoilla joko ilmassa tai suurempien kohteiden ollessa kyseessä jollakin alustalla. Keijukorentojen pitkät jalat lienevät sopeuma lentävän saaliin pyytämiseen.
Aitosudenkorennoilla on karkeasti ottaen kaksi erilaista saalistustekniikkaa: partiointi ja väijyminen. Ukonkorennot, kiiltokorennot ja purokorento ovat tyypillisiä partioijia, jotka lentävät pitkään ja usein tiettyä reittiä, etsien saalista sekä sopivilla paikoilla tietenkin lisääntymiskumppaneita ("sexual patrol"). Varsinaiset sudenkorennot ovat väijyjiä: ne istuvat jollain hyvällä tähystysalustalla ja sinkaisevat sieltä saaliinsa perään, palaten sitten takaisin. Usein korentojen keskinäinen "kisailu" onkin juuri tappelua hyvästä tähystyspaikasta tai lisääntymispaikoilla reviiristä. Usein yksilöt ruokailevat lisääntymispaikkojen ulkopuolella. Hentosudenkorennot saalistavat pikkuhyönteisiä ja muita selkärangattomia niin lennosta kuin kasveiltakin; ne ovat aitosudenkorentoja huonompia ja hitaampia lentäjiä, ja lentävät usein vain lyhyitä matkoja. Lisääntymisalueiden ulkopuolella sudenkorennot saattavat kuitenkin parveilla ja vaeltaa ilman mitään reviirinpuolustamista.
Sudenkorennot ovat myös monien muiden eläinten ravintoa. Nuoret, juuri kuoriutuneet sudenkorennot ovat erityisen helppoa saalista ja niinpä monet eläimet käyttävät niitä ravintonaan. Aikuisia sudenkorentoja syövät lähinnä linnut, erityisesti nuolihaukka ja västäräkki. Hämähäkit, petokärpäset (Asilidae) ja jopa kihokit nappaavat myös osansa. Sammakko tai luhtakanakaan ei kaihda väärään paikkaan eksynyttä korentoa. Monet sudenkorennot syövät myös toisia sudenkorentoja. Erityisen pahamaineinen on rannikkoukonkorento, joka voi saalistaa jopa muita ukonkorentolajeja eikä se kaihda kannibalismiakaan. Aikuisilla sudenkorennoilla näkee myös useasti ulkoloisina erilaisten vesipunkkien (Hydracarina) toukkia, erityisesti Arrenurus-suvun lajeja. Mutta kiusaavatko muita hyönteisiä usein ahdistavat polttiaiset (Ceratopogonidae) myös sudenkorentoja?
Vedessä eläviä toukkia - jotka ovat itsekin petoja - saalistavat monet petohyönteiset, vesihämähäkit, toiset sudenkorennontoukat ja etenkin kalat. Sudenkorentojen munissa loisii pienenpieniä loispistiäisiä (Ichneumonidae), ja joidenkin sudenkorentojen ruumiilla elää pieniä kaksisiipisiä "pöytävieraina". Suurine kehoineen yksikin sudenkorento voi olla arvokas linkki monen muun eliölajin elämässä.
Anatomia
Sudenkorennoilla on kaksi täysin kehittynyttä siipiparia. Siivissa on suuri määrä suonia ja siipisoluja - tätä pidetään taksonomiassa usein melko alkeellisena piirteenä. Etu- ja takasiivet ovat karkeasti otten yhtä suuret. Aitosudenkorennoilla etu- ja takasiivet ovat erimuotoiset ja siipisuonitus on erilaistuneempi kuin hentosudenkorennoilla, joilla etu- ja takasiivet ovat lähes identtiset ja tiheästi suonitetut - tätä nimetkin korostavat! (Anisoptera = "erilaiset siivet", Zygoptera = "samankaltaiset siivet"). Siivet ovat kiinnittyneet lihaksilla suoraan keskiruumiiseen ja sudenkorento voikin nostaa keskiruumiinsa lämpötilaa värisyttämällä siipiään. Monet ukonkorennot ja muut partioivat lajit voivatkin lentää hämärässä ja viileässä lihastoiminnan synnyttämän lämmön avulla. Korentojen lentäminen myös nostaa niiden ruumiinlämpötilaa, minkä takia aktiivisesti lentävät lajit eivät mielellään lennä kuumassa säässä. Lisäksi aktiivisesti lentävien lajien lukumäärä pienenee suhteessa tropiikkia lähestyttäessä, joten Suomen sudenkorentolajeista suurempi osa on aktiivisia partioijia kuin esimerkiksi trooppisen Afrikan lajeista.
Korennon ruumis jakautuu kolmeen osaan: päähän, keskiruumiiseen ja takaruumiiseen. Päässä on pari suuria verkkosilmiä, korentojen näköaisti onkin hyvin kehittynyt. Tuntosarvet ovat pienet. Suuosat ovat voimakkaat ja purevat.
Pään takana on keskiruumis. Siihen kiinnittyvät siivet ja jalat. Sudenkorentojen jalat ovat melko heikot eivätkä sovellu hyvin kävelemiseen, vaan niiden päätehtävänä on napata saalis lennossa kiinni. Heikkojen jalkojensa ja jäykkien siipien takia haaviin joutunut sudenkorento on melko avuton. Tytönkorennot tosin voivat hiippailla pois huolimattomasti suljetusta haavista, mutta aitosudenkorennoille tämä ei onnistu.
Keskiruumiin takana on pidentynyt takaruumis, joka on useimmiten huomattavan pitkä. Takaruumiissa sijaitsevat korentojen suoli ja lisääntymiselimet. Takaruumis toimii myös lämmönsäätelyssä - korento voi lämmittää vertaan keskiruumiissaan siipiään värisyttämällä ja siirtää sen takaruumiiseen, tai käyttää takaruumista jäähdyttämään kehoaan. Monilla lajeilla, kuten ukonkorennoilla, takaruumiissa on tummia ja vaaleita alueita, jotka auttavat lämmönsäätelyssä.
Sudenkorentojen alalahkot
Hentosudenkorennot (Zygoptera)
Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Sudenkorentojen suojelu
Uhanalaisuusluokituksesta, rauhoitetuista lajeista ja muista sudenkorentojen suojeluun liittyvistä asioista on koottu tietopaketti omalla sivulleen.