Korennot yhdellä sivulla osa3

Ruskohukankorento

Ruskohukankorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata) Alalahko: Aitosudenkorennot (Anisoptera) Heimo: Varsinaiset sudenkorennot (Libellulidae) Suku: Libellula Linnaeus 1758 Laji: quadrimaculata Linnaeus 1758
Levinneisyys
<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3966" width="250"/>

Ruskohukankorento (Libellula quadrimaculata) on Suomen yleisimpiä sudenkorentolajeja ja se on varsin helppo tunnistaa. Vaikka lajin yksilöt ovatkin taitavia lentäjiä, ne laskeutuvat usein, jolloin lajille tyypillinen siipikuviointi erottuu helposti.

Ruskohukankorentonaaras. Kuva Antti Antinoja

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus: 40-48 mm.

Kuten lajin tieteellinen nimi kertoo (quadrimaculata = nelitäpläinen), on ruskohukankorennon helpoin tuntomerkki sen siipien täplät. Kussakin siivessä on kaksi mustaa täplää, siiven keskiosan siipisolmun (nodus) ja siipitäplän (pterostigma) kohdalla. Takasiiven tyvellä on tumma laikku.

Siiven etureunan ja takaruumiin väritys muuttuu harmahtavammaksi yksilöiden vanhetessa. Siiven etureuna ja takaruumis ovat kirkkaamman värisiä nuorilla yksilöillä.

Ruskohukankorennosta tavataan harvinaista praenubila -muotoa, joilla siipien kärkiosassa on tummentunut vyö. Joillakin praenubiloilla kaikkien siipien kärkiosassa on huomiota herättävän voimakas tumma vyö, toisilla vyö kapenee kolmiomaiseksi kiilaksi eikä yllä siiven takareunaan asti. Joillain yksilöillä savuttuneisuutta on vain vaivoin havaittavissa siipitäplän ympärillä. Muodon osuus kokonaisyksilömäärästä vaihtelee paikasta ja vuodesta riippuen noin 1 - 0,1 % välillä.

Elinympäristö

Ruskohukankorento viihtyy lähes kaikissa Suomen vesistöissä, merenlahdista järvien rannoille. Lajia tavataan myös virtavesien ääreltä, mutta tyypillisesti laji esiintyy runsaimmillaan runsaskasvuisten lampien ja lahtien äärellä.

Esiintyminen

Hyvin yleinen ja hyvin runsaslukuinen laji; yksi laajimalle levinneistä korennoistamme jota tavataan helposti jopa satoja yksilöitä päivässä sopivalla paikalla. Lajin lentoaika alkaa toukokuussa ja kestää elokuulle. Esiintyminen on runsaimmillaan kesä- ja heinäkuun vaihteen tienoilla. Aikuisia on tavattu 8.5.-18.9. välisenä aikana.

Kuvia

Ruskohukankorentokoiras. Kuva: Rane Olsen

Ruskohukankorentonaaras. Kuva: Rane Olsen

Ruskohukankorentokoiras. Kuva Sulka Haro.

Ruskohukankorentokoiras. Kuva Sulka Haro.

Ruskohukankorento. Kuva Sulka Haro.

Vastakuoriutuneen ruskohukankorennon siipitäplät ovat vielä harmaat. 23.5.2007, Hollola. Kuva: Jussi Mäkinen.

Ruskohukankorennon praenubila värimuoto, naaras. Tällä harvinaisella muodolla siivet ovat värittyneet siipitäplien takaa. Kuva Sulka Haro.

Ruskohukankorennon toukka. Kuva Petro Pynnönen, kuvattu akvaariossa.

Toukan pyyntinaamarin sivulisäkkeiden reunahampaat ovat hyvin matalat ja lisäkkeiden alareunan lähellä on keltainen viiru. Kuva Petro Pynnönen, kuvattu akvaariossa.

Lähteet

• Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
• Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
• Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
• http://www.hatikka.fi
• http://www.korento.net

<pagebreak />

Litteähukankorento

Litteähukankorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata) Alalahko: Aitosudenkorennot (Anisoptera) Heimo: Varsinaiset sudenkorennot (Libellulidae) Suku: Libellula Linnaeus 1758 Laji: depressa Linnaeus 1758
Levinneisyys
<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3964" width="250"/>

Litteähukankorento (Libellula depressa) on omalaatuinen ja elinpaikoillaan näkyvä pioneerilaji.

Sukukypsä koiras. Kuva: Sulka Haro.

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus: 39-48 mm.

Litteähukankorento on helppo tunnistaa muotonsa ja kokonsa vuoksi. Laji muistuttaa hieman muita hukankorentoja ja merisinikorentoa, mutta takaruumis on huomattavasti leveämpi, litistynyt. Litteähukankorennon kaikkien siipien tyvessä on tumma laikku. Koiraalla on kapeat siniset olkajuovat ja iän myötä takaruumis kirkkaan vaaleansininen. Naaras on pohjaväriltään kellanrusehtava voimakkain kirkkaankeltaisin merkinnöin.

Takaruumiin jaokkeiden sivussa on kirkkaankeltaiset täplät. Siiven kärjissä ei ole tummia täpliä, kuten sorjahukankorennolla.

Elinympäristö

Esiintyy ihmisen kaivamien ojien ja lampareiden äärillä, useimmiten melko vähäkasvustoisissa ja tuoreissa vesistöissä, jopa rakennustyömaiden happamissa tummissa kaivannoissa joissa ei ole vesikasvillisuutta. Tyypillisiä elinympäristöjä ovat esimerkiksi rakennustyömaiden lammikot, joutomaiden lampareet, hakkuille ja tienvieriin syntyneet painaumat, maantieojat ja muut vastikään syntyneet, matalat vesistöt. Elinympäristöt ovat useimmiten matalia, lämpimiä, vähäkasvustoisia ja sukkession alkuvaiheessa; laji ei tunnu viihtyvän kalallisilla tai suurempien sudenkorentojen suosimilla elinympäristöillä. Todennäköisesti litteähukankorento on toukkavaiheessaan herkkä saalistukselle.

Vaikka laji ei vaadi elinympäristöltään paljoakaan, ei se silti ole mitenkään erityisen yleinen.

Oikealla: Ihminen ja luonto. Vaikka usein rakennustoiminta on luontoarvojen kannalta lähinnä negatiivista, niin tämä näky viehättää litteähukankorentoa. Lahti, kuva: Jussi Mäkinen

Esiintyminen

Lentoaika kesäkuun alusta elokuun alkuun. Ensimmäiset yksilöt tavataan selvästi sukulaistaan ruskohukankorentoa myöhemmin. Aikuisia on tavattu lennossa 21.5.-5.9. välisenä aikana.

Suhteellisen harvinainen ja hyvin vähälukuinen laji, joita tavataan sieltä täältä, pääosin yksittäisiä yksilöitä tai muutaman yksilön kerääntymiä.

Litteähukankorennon yleisyys vaihtelee vuosittain. Laji levisi Suomeen Karjalan kannaksen suunnalta 1910-luvun lopulta alkaen varsin nopeasti. Ensimmäinen havainto lajista tehtiin 1917 Terijoella, 1920 tavattiin Parikkalassa, 1930 Helsingin tienoilta ja Vanajalta, vuonna 1946 jo Ahenanmaalta. 1970-luvulla laji kuitenkin taantui harvinaiseksi ja sitä tavattiin vain etelärannikolla. 1990-luvulla laji runsastui jälleen, ja sitä tavattiin runsaasti mm. Satakunnan sisäosissa. 2000-luvun puolella laji on taas taantunut melko harvinaiseksi, vaikkakin kanta vaihtelee runsaasti alueittain.

Lajia esiintyy Euroopassa kaikkien valtioiden alueella lukuun ottamatta Irlantia, levinneisyyden pohjoisrajan kulkiessa Keski-Suomen ja Ruotsin eteläosan kautta. Norjassa lajia tavataan vain Oslon seudulla erittäin uhanalaisena.

Muuta

Liikkuva ja kiertelevä laji. Koiraan saapuessa sopivalle lisääntymisalueelle se etsii tältä alueelta naaraita. Mikäli naaraita ei löydy, koiras jatkaa vaeltamistaan. Mikäli naaraita löytyy, koiras valtaa reviirin ja vartioi sitä odottaen uusia naaraita. Mikäli pariin päivään ei tapahdu parittelua, lähtee koiras jälleen vaeltamaan. Tämän takia lajiin voi törmätä hyvinkin oudoilla paikoilla ja se levittäytyy nopeasti sopiviin uusiin biotooppeihin. Tämä on tyypillistä pioneerilajeille: ne saapuvat nopeasti uusiin elinympäristöihin, mutta katoavat näistä eliöyhteisön monimutkaistuessa.

Toukka kykenee jättämään kuivuneen lammikon ja siirtymään lähellä oleviin vesistöihin, ja tekee näin varsinkin sadevesilammikoiden muodostumisen jälkeen. Toukka voi liikkua kuivalla maalla useita metrejä ja löytää helpoiten lähellä olevan ja matalarantaisen lampareen.

Laji luokitellaan toisinaan sorjahukankorennonkanssa sukuun tai alasukuun Ladona tai sen toistaiseksi nimeämättömään sisarryhmään. Tämä ei ole kuitenkaan yksiselitteinen määrittely.

Kuvia

Koiras, Helsinki. Kuva: Jukka Toivanen

Koiras. Kuva: Sulka Haro

Sukukypsä koiras. Kuva: Sulka Haro.

Nuori koiras. Kuva Petri Metsälä

Naaras. Kuva: Jukka Toivanen

Metsäautotien painanteeseen syntynyt syvä, humuspitoinen lammikkokin voi olla litteähukankorentokoiraalle mieluinen reviiri. Tämän lisäksi lammella partioivat välkekorennot ja keihästytönkorento. Sipoo 7/2008. Kuva: Janne Koskinen

Lähteet

• Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
• Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
• Kålås, J. A., Viken, Å. & Bakken, T. (toim.) 2006: Norsk Rødliste 2006 – 2006 Norwegian Red List. Artsdatabanken, Norway.
• Valle, K. J. 1952: Sudenkorennot, Odonata. Suomen eläimet 7.
• Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
• http://www.korento.net
• Brooks, S. 1997: Field Guide to the Dragonflies and Damselflies of Great Britain and Ireland
• Piersanti, S., Rebora, M., Salerno, G., Gaino, E. 2007: Behaviour of the larval dragonfly Libellula depressa (Odonata Libellulidae) in drying pools - Ethology Ecology & Evolution [Ethol. Ecol. Evol.]. Vol. 19, no. 2, pp. 127-136
• Artiss, T., Schultz, T. et al. 2001: Molecular Phylogenetic Analysis of the Dragonfly Genera Libellula, Ladona, and Plathemis (Odonata: Libellulidae) Based on Mitochondrial Cytochrome Oxidase I and 16S rRNA Sequence Data. - Molecular Phylogenetics and Evolution 18: 348–361

<pagebreak />

Sorjahukankorento

Sorjahukankorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata) Alalahko: Aitosudenkorennot (Anisoptera) Heimo: Varsinaiset sudenkorennot (Libellulidae) Suku: Libellula Linnaeus 1758 Laji: fulva Müller 1764
Levinneisyys
<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3965" width="250"/>

Sorjahukankorento (Libellula fulva) on hyvin harvinainen puhtaiden virtavesien ja kirkkaiden pikkulampien laji.

Vanha sorjahukankorentokoiras. Yksilön ruumiin tummentumat ovat syntyneet hankautumalla parittelun aikana. Kuva: Sulka Haro

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Takaruumiin pituus 25-29 mm, kokonaispituus 42-45 mm.

Väritys vaihtelee huomattavasti iästä ja sukupuolesta riippuen. Nuoret yksilöt vartalostaan voimakkaan oranssin värisiä, väri muuttuu vanhempana. Nuorten takaruumiin sivut ovat laajalti oranssit ja takaruumiin yläpinnalla on musta pitkittäiskuvio. Siipien tyvellä olevia mustia laikkuja reunustavat voimakkaan oranssit siipisuonet jotka tummenevat iän myötä.

Vanhemman koiraan keskiruumis ja pää ovat hyvin tummat ja silmät huomattavan vaaleansiniset. Takaruumis on hoikahko ja vaalean sinihärmäinen. Siivet ovat kirkkaat, takasiipien tyvellä on mustat laikut ja etusiipien tyvellä kapeampi musta juova. Perälisäkkeet ovat tummat. Vartalon sininen härmä kuluu pois parittelun yhteydessä kun yksilöt pitelevät toisiaan, katso kuvat.

Naaras epämääräisen tumma, synkeän ruskeanharmahtava, takaruumiissa useimmiten hieman sinihärmäisyyttä. Siipien kärjissä on epäselvärajaiset pienet tummat läiskät jollaisia ei muilla Suomen korentolajeilla ole, siipikuviointi muuten kuten koiraallakin.

Sorjahukka muistuttaa ulkonäöltään muita hukankorentoja, merisinikorentoa ja hoikkasinikorentoa. Muista hukankorennoista lajin erottaa muodon ja värityksen avulla: naarailla ja nuorilla siipien kärjet ovat tummat, nuoren takaruumiin oranssi kuviointi on laajaa. Naaraan väritys omalaatuinen. Koiraalta puuttuvat litteähukankorennolle tyypilliset olkajuovat ja takaruumis on solakampi. Merisinikorennolla ja hoikkasinikorennolla taasen ei ole alasiiven tyvessä tummaa aluetta. Sekoittamismahdollisuutena nuoren kohdalla myös kiiltokorentoihin kuuluva [liitokorento], jolla on kuitenkin erilainen takaruumiin väritys, ruskeat siivet ja kirjava keskiruumis.

Elinympäristö

Joet, lammet ja järvet. Suomessa puhtaat purot, harvemmin lammet. Pääosa havainnoista Pohjois-Karjalan eteläosista ja Etelä-Savosta, Savonlinnan ja Kerimäen alueelta. Yksittäisiä esiintymiä Hämeessä ja Varsinais-Suomessa. Lisäksi vanha havainto Satakunnasta ja kadonnut esiintymä Etelä-Karjalan luonnontieteellisestä maakunnasta.

Etelämpänä Euroopassa yleinen, kaikenlaisten vesistöjen laji.

Esiintyminen

Hyvin harvinainen, mutta esiintymispaikoillaan melko runsaslukuinen laji. Lentoaika on lyhyt. Laji lähtee lentoon kesäkuun puolivälin aikoihin ja lopettaa lentonsa heinäkuun loppupuolella. Sorjahukankorennot ovat aktiivisimmillaan juhannuksen aikoihin, kun kesän yksilöt ovat saavuttaneet sukukypsyyden. Aikuisia on tavattu lennossa 29.5. - 19.8. välisenä aikana.

Muuta

Hukankorentojen systematiikassa esiintyvät usein suvut - tai alasuvut - Ladona ja Plathemis. Suvun sisällä erottuu monta selvästi toisistaan erottuvaa haaraa, ja usein sorjahukankorento ja litteähukankorento luokitellaan alasukuun, toisinaan jopa sukuun, Ladona tai sen toistaiseksi nimeämättömään sisarryhmään. Tämä ei kuitenkaan ole yleisesti käytetty luokittelu, vaikka siihen saattaakin kirjallisuudessa törmätä.

Kuvia

Juuri kuoriutuneet Sorjahukankorennot ovat pääväritykseltään oransseja. Kuvassa koiras, Loppi. Kuva: Jukka Toivanen

Vanha Sorjahukankorentokoiras. Yksilön ruumiin tummentumat ovat syntyneet hankautumalla parittelun aikana. Kuva: Sulka Haro

Sorjahukankorentokoiras

Koiras, Loppi. Kuva: Jukka Toivanen

Vanha sorjahukankorentonaaras. Huomaa siipien kärjissä olevat tummat täplät. Kuva: Sulka Haro

Parittelevat Sorjahukankorennot, Bulgaria, 2007. Kuva: Jukka Toivanen

Sorjahukankorennon toukkia.

Lähteet

• Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
• Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
• Rassi, P. ym (toim.) 2000: Suomen lajien uhanalaisuus 2000. Uhanalaisten lajien II seurantaryhmä.
• Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
• Artiss, T., Schultz, T. et al. 2001: Molecular Phylogenetic Analysis of the Dragonfly Genera Libellula, Ladona, and Plathemis (Odonata: Libellulidae) Based on Mitochondrial Cytochrome Oxidase I and 16S rRNA Sequence Data. - Molecular Phylogenetics and Evolution 18: 348–361
• http://www.korento.net

<pagebreak />

Merisinikorento

Merisinikorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata) Alalahko: Aitosudenkorennot (Anisoptera) Heimo: Varsinaiset sudenkorennot (Libellulidae) Suku: Orthetrum Newman 1833 Laji: cancellatum Linnaeus 1758
Levinneisyys
<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3970" width="250"/>

Merisinikorento (Orthetrum cancellatum) on Suomessa rannikkoseudun laji, jota on viime vuosina löydetty runsaamminkin sisämaasta.

Vanha merisinikorentokoiras muuttuu iän myötä tumman siniseksi. Kuva: Jukka Toivanen

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus: 44-50 mm.

Roteva ja typäkkä, muodoltaan hieman ruskohukankorentomainen mutta takaruumis suorempi ja pidempi. Muodoltaan melko tyypillinen, kokemuksen perusteella melko nopeasti huomattavissa. Takaruumis hieman litistynyt, roteva. Muistuttaa lähinnä hukankorentoja, hoikkasinikorentoa ja nuorena jopa syyskorentoja, mutta melko helppo tunnistaa. Voidaan sekoittaa nopeasti nähtynä myös sinisiin lampikorentoihin, mutta otsa ei valkoinen.

Vanha koiras melko helppo tuntea. Siniharmaan härmäisessä takaruumiissa laajalti musta kärki, keskiruumis ja pää mitäänsanomattoman rusehtavat. Otsa keltainen, takaruumiin sivuilla keltaiset täplät. Siipitäplä musta. Vanhemmiten koiras kauhtuu ja muuttuu kauttaaltaan hyvin mitäänsanomattoman väriseksi, lyijynharmaan ja harmaansinisen kirjavaksi. Siipien etureunan kylkisuonet eli costat keltaiset.

Nuoret naaraat/koiraat ja naars helpohko tunnistaa. Pohjaväri kirkkaan kellanvihreä voimakkain mustin kuvioin. Takaruumiin sivuilla voimakasta pitkittäissuuntaista kelta-musta-keltaa viirutusta ja täplitystä. Takaruumiin yläpinnan väritys tyypillinen: keltainen keskijuovat, mustat reunat joiden sisälle jäävät jaokkeiden sivuissa olevat keltaiset täplät. Keskiruumiin sivut laajalti keltaiset, niillä vain kaksi kapeaa mustaa pystyjuovaa. Hartiat vaaleat, ei hartiajuovia.

Vanhempi naaras tummuu voimakkaasti ja voi muistuttaa väritykseltään usein koirasta. Usein naaraat pohjaväriltään hyvin tummia heikolla sinertävällä vipevöinnillä. Iän myötä takaruumiin voimakkaat kuviot heikentyvät ja voivat lähes kadota.

Elinympäristö

Suomessa pääosin merenlahdet ja rannikko. Itä-Suomen sisämaa-alueilla, Savonlinnan ja Punkaharjun suunnalla, on vakiintuneita populaatioita. Satunnaishavaintoja sisämaahan kymmenien kilometrien päähän rannikosta eksyneistä yksilöistä on tehty mm. Satakunnan, Varsinais-Suomen, Uudenmaan ja Etelä-Hämeen luonnontieteellisistä maakunnista. Varsinkin nuoria yksilöitä tapaa usein kilometrien päässä rannikosta.

Laji on etelämpänä Euroopassa jokapaikanlaji ja on levittäytynyt voimakkaasti pohjoiseen viime vuosina.

Esiintyminen

Suhteellisen yleinen ja melko vähälukuinen laji rannikkoseudulla Vaasan tienoille saakka. Päälentokausi kesäkuun puolivälistä elokuuhun asti, lentokauden äärihavainnot 20.5. - 3.10. Myös sisämaan esiintymisalueilla laji on tavallisesti vähälukuinen.

Kuvia

Merisinikorento, naaras. Bulgaria 2007. Kuva: Jukka Toivanen

Merisinikorentokoiras. Takaruumiin kärki on tumma, siipitäplät ovat mustat ja siivillä ei ole mustia tai tummia kuviointeja. Kuva: Janne Koskinen

Merisinikorento on nuorena keltainen. Kuva: Sulka Haro

Vanhemmiten merisinikorentonaaras on harmaanruskea. Kuva: Petri Metsälä

Nuori merisinikorentokoiras jonka värit eivät ole täysin kehittyneet voi olla erittäin kirjava, lähes jokikorentomainen. Hanko 6/06. Kuva: Janne Koskinen

Merisinikorentojen kopula. Kuva: Rane Olsen

Merisinikorennon toukka. Huomaa mm. selkäokien puuttuminen ja tummat poikkijuovat reisissä. Pohja 28.5.2007 Kuva: Petro Pynnönen, kuvattu akvaariossa.

Kuiville kuoriutumaan kiivennyt toukka. Hanko 13.6.2009. Kuva: Petro Pynnönen

Lähteet

• Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
• Valle, K. J. 1952: Sudenkorennot, Odonata. Suomen eläimet 7.
• Karjalainen, S. 2002: Suomen sudenkorennot
• Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
• http://www.hatikka.fi

<pagebreak />

Hoikkasinikorento

Hoikkasinikorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata) Alalahko: Aitosudenkorennot (Anisoptera) Heimo: Varsinaiset sudenkorennot (Libellulidae) Suku: Orthetrum Newman 1833 Laji: coerulescens Fabricius 1798
Levinneisyys
<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3971" width="250"/>

Hoikkasinikorento (Orthetrum coerulescens) on Etelä-Suomen keski- ja itäosien harvinainen virtavesilaji.

Koiras, Loppi. Kuva: Jukka Toivanen

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus: 36-45 mm.

Muistuttaa merisinikorentoa, sukukypsän sinisen koiraan voi sekoittaa myös kookkaampiin sinisiin hukankorentokoiraisiin, sorja- ja litteähukankorentoon.

Merisinikorennosta lajin erottaa vaaleiden olkajuovien, solakamman muodon, useimmiten vaalean takaruumiin kärjen (koiras) ja vaaleiden siipitäplien avulla. Hukankorennoista lajin erottaa huomattavasti hoikemman takaruumiin ja kuviottomien siipien avulla.

Elinympäristö

Puhdasvetiset pienet purot ja joet, erityisesti niiden puolivarjoisat järviruokoa kasvavat kohdat. Hoikkasinikorento pysyttelee varsin tiiviisti virtaavan veden lähellä, purojen suualueilla yksilöt saattavat lähteä lentämään kauemmaksi järven puolelle.

Esiintyminen

Hyvin harvinainen ja melko vähälukuinen laji. Esiintymät Suomessa keskittyvät n. 300x300km vyöhykkeelle Heinolasta Suomen itärajalle. Pohjoisraja kulkee noin Jyväskylän korkeudella, etelässä rannikkoseuduille asti. Runsaita, paikallisia esiintymiä on Haminassa ja Savonlinnassa, sekä selvästi tätä Järvi-Suomen aluetta lännempänä Lopella ja Nummi-Pusulassa. Kesällä 2010 Jyväskylän kaakkoispuolelta löytyi muutama esiintymä Keski-Suomen ja Etelä-Savon rajamailta. Lajia on tavattu myös Pohjan pitäjän alueella, josta ilmeisesti kuitenkin kadonnut.

Lajista on mielenkiintoinen havainto Porvoon saaristosta: 10.7.2009 Pellingissä havaittiin koirasyksilö. Lisäksi vuodelta 2002 on varmistamaton havainto Kirkkonummen Porkkalasta. Molemmat paikat ovat soveltumattomia lajin lisääntymiseen, joten yksilöt ovat mitä ilmeisimmin harhautuneet Suomeen Suomenlahden ylitse. Lajin ei tosin tiedetä esiintyvän nykyään Virossakaan, joten yksilöiden alkuperä jää arvoitukseksi. Suomen sisämaassa ei ole havaittu tunnettujen esiintymien ulkopuolelle harhautuneita yksilöitä.

Lajin lentoaika Suomessa on kesäkuun lopulta elokuun puoliväliin saakka. Päälentoaika on heinäkuu. Aikuisia on tavattu 5.6.-16.9. välisenä aikana.

Kuvia

Hoikkasinikorento koiras, 18.7.2006 Loppi. Kuva: Jussi Mäkinen

Hoikkasinikorentokoiras. Kuva: Rane Olsen

Hoikkasinikorentonaaras. Kuva: Rane Olsen

Parittelevat hoikkasinikorennot, Jaala. Kuva: Jukka Toivanen

Tämä vanha hoikkasinikorentonaaras oli jo rispaantunut ja saanut koirasmaista sinihärmäisyyttä takaruumiisensa. Etelä-Karjala, 8/06. Kuva: Janne Koskinen

Hoikkasinikorennon elinympäristö Toivakassa. Kuva: Juha Rahkonen

Lähteet

• Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
• Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
• Rassi, P. ym (toim.) 2000: Suomen lajien uhanalaisuus 2000. Uhanalaisten lajien II seurantaryhmä.
• Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
• Valle, K. J. 1952: Sudenkorennot, Odonata. Suomen eläimet 7.

<pagebreak />

Pikkulampikorento

Pikkulampikorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata) Alalahko: Aitosudenkorennot (Anisoptera) Heimo: Varsinaiset sudenkorennot (Libellulidae) Suku: Leucorrhinia Brittinger 1850 Laji: dubia Vander Linden 1825
Levinneisyys
<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3961" width="250"/>

Pikkulampikorento (Leucorrhinia dubia) on ehkä yksi laajimmalle levinneistä ja yleisimmistä sudenkorennoistamme. Lajin pienikokoiset mustan- ja punaisenkirjavat koiraat ovat tuttu näky suolammilla, järvien lahdilla ja jokisuvannoissa.

Juuri kuoriutunut Pikkulampikorentonaaras, Sipoo. Kuva: Jukka Toivanen

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Takaruumiin pituus: 19-27 mm. Kokonaispituus: 31-36 mm.

Muistuttaa muita lampikorentoja, erityisesti isolampikorentoa. Pienikokoinen, suuripäinen sudenkorento. Siipien etummainen suoni, kylkisuoni eli costa on tumma tyven ja siipisolmun välillä, kellertävä siipisolmun ja siipitäplän välillä. Isolampikorennolla kylkisuoni on kellertävä koko pituudeltaan. Tämän tuntomerkin käyttö vaatii kuitenkin usein yksilön pyydystämistä.

Isolampikorennosta lajin erottaa usein jo muodosta: pikkulampikorento on hyvin hento "tikku", isolampikorennon ollessa selvästi jykevämpi. Takaruumiin tyven täplät ovat "pikkulampparilla" pienet tai olemattomat, ja 7. jaokkeen täplä on kapea ja lyhyt. Tarkkuutta kuitenkin vaaditaan.

Koiras on pohjaväriltään musta, takaruumiin jaokkeiden päällä, hartioilla ja siipien tyvellä punaista. Takaruumiin 7. jaokkeen täplä on usein muita täpliä vaaleamman oranssi, erityisesti vanhoilla yksilöillä. Ko. täplä ei kuitenkaan ole ikinä kirkkaan keltainen, kuten täplälampikorennolla. Täplä on myöskin melko kapea, hieman vaakunanmuotoinen, eikä ylety kuin korkeintaan jaokkeen puoliväliin erona isolampikorennon suurempaan ja soikeampaan täplään.

Naaras kuvioinniltaan koirasta muistuttava, mutta kuviointi on useimmiten vaaleankellertävää. Punaisia naaraita tavataan joskus.

Elinympäristö

Pikkulampikorento elää monenlaisten seisovien vesien äärellä. Yleinen erityisesti suolammilla ja suorantaisilla järvenlahdilla.

Esiintyminen

Hyvin yleinen ja melko runsaslukuinen koko maassa aina Utsjoelle asti, mutta harvinaisempi alueilla, joilta puuttuvat suorantaiset vesistöt. Aloittaa lentonsa ensimmäisten kuoriutuvien sudenkorentojen aikoihin, vuodesta riippuen toukokuun puolen välin paikkeilla, lentokausi jatkuu pitkälle elokuuhun. Aikuisia on tavattu lennossa 10.5.-12.9. välisenä aikana.

Kuvia

Pikkulampikorentokoiras, 2007, Pori. Kuva: Rane Olsen

Pikkulampikorentokoiras. Kuva: Rane Olsen

Pikkulampikorentokoiras. Kuva: Rane Olsen

Pikkulampikorentokoiras. Kuva: Sulka Haro

Pikkulampikorentonaaras, huomaa vasta kuoriutuneen korennon vielä ryppyiset siivet. Kuva: Sulka Haro

Pikkulampikorento läheltä. Lajin "turpa" näyttää luonnossa valkoiselta, kuvassa nuoren yksilön väritys on vielä hieman kellertävä. Kuva: Sulka Haro

Pikkulampikorennon toukka. Kuva: Petro Pynnönen

Lähteet

• Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
• Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
• Valle, K. J. 1952: Sudenkorennot, Odonata. Suomen eläimet 7.
• Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
• Hämäläinen, M. 1984 - Odonata of Inari Lapland. - Kevo Notes 7

<pagebreak />

Isolampikorento

Sirolampikorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata) Alalahko: Aitosudenkorennot (Anisoptera) Heimo: Varsinaiset sudenkorennot (Libellulidae) Suku: Leucorrhinia Brittinger 1850 Laji: rubicunda Linnaeus 1758
Levinneisyys
<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3963" width="250"/>

Hyvin yleinen isolampikorento (Leucorrhinia rubicunda) on alkukesän peruslajistoa ja helposti sekoitettavissa erittäin samannäköiseen pikkulampikorentoon.

Isolampikorentonaaras. Takaruumiin keltaiset kuviot ovat pikkulampikorennon vastaavia laajemmat, mutta täplälampikorennon kuvioita pienemmät. Kuva: Petri Metsälä

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Takaruumiin pituus: 21,5-28 mm. Kokonaispituus: 31-38 mm. Pienikokoiset ja eloisat lampikorennot on useimmiten melko helppo tunnistaa lampikorennoiksi jo pomppivan lentonsa, solakan rakenteensa, takasiiven tyven pienen täplän ja valkoisen naaman avulla. Tämän jälkeen määrittäminen voi olla hieman hankalampaa.

Valkoinen naama, läpinäkyvät siivet, tummat perälisäkkeet ja punaisen/keltaisen ja mustan kirjava väritys johtavat alustavan maastomäärityksen useimmiten iso- tai pikkulampikorentoon. Molemmat lajit esiintyvät samankaltaisissa ympäristöissä, erityisesti suolammilla, ja voivat olla melko vaikeita tunnistettavia. Naaras ja nuori muistuttavat erittäin paljon myös kompleksin kolmatta lajia, täplälampikorentoa.

Perälisäkkeet ovat aina tummat, erona sirolampikorentoon ja lummelampikorentoon. Kooltaan hieman pikkulampikorentoa raskaampi ja paksuruumiiseempi. Koiras: Musta voimakkain punaisin kuvioin. Naama valkoinen, perälisäkkeet tummat. Takaruumiin punaiset kuviot suuremmat kuin pikkulampikorennolla, ja takaruumiin 7. jaokkeen täplä leveä, ylettyen reilusti jaokkeen puolivälin alapuolelle. Siiven kylkisuoni (costa) on useimmiten vaalea koko pituudeltaan, verrattuna pikkulampikorentoon jolla kylkisuonen tyviosa useimmiten (aina?) tumma.

Naaras ja nuori. Kuvioinneiltaan koirasmainen, mutta punainen on korvautunut keltaisella, joka iän myötä kauhtuu likaisen harmaankellertäväksi. Keltaiset kuviot usein hyvin voimakkaat, täplälampikorentomaiset - varsinkin nuorten maastomäärittäminen hyvin hankalaa. Keltaista vähemmän kuin täplälampikorennolla ja takaruumiin kuviot useimmiten enemmän vaakunan muotoisia kuin täplälampikorennon "kuumailmapallot". Tämä kuitenkin erittäin huono määritysperuste.

Elinympäristö

Suolammet, seisovat pienvedet, järvenlahdet ja jopa jokien suvannot.

Esiintyminen

Hyvin yleinen ja melko runsaslukuinen koko maassa. Lentoaika toukokuulta elokuulle, päälentokausi kesäkuussa. Heinäkuun puolivälin jälkeen tavataan enää vain yksittäisiä yksilöitä, pikkulampikorennolla kausi jatkuu selvästi myöhäisemmäksi. Aikuisia on tavattu lennossa 3.5.-16.8. välisenä aikana.

Muuta

Jostain syystä lajin toukkia löytyy usein paljon vähemmän kuin pikkulampikorennon toukkia, vaikka aikuiset olisivatkin paikalla runsaslukuisia.

Kuvia

Isolampikorento, koiras. Valkeala. Takaruumiin punaiset kuviot ovat suuremmat kuin pikkulampikorennolla ja siipien kylkisuoni on koko pituudeltaan vaalea. Kuva: Jukka Toivanen

Isolampikorentokoiras. Kuva: Rane Olsen

Isolampikorentonaaras. Kuva: Rane Olsen

Isolampikorentojen kopula. Kuva: Rane Olsen

Isolampikorento, koiras. 2007 Pori. Kuva: Rane Olsen

Nuori isolampikorentokoiras. Kuva: Sulka Haro

Isolampikorento, nuori koiras. Toisinaan isolampikorennolla on takaruumiin 8. jaokkeessakin täplä. Kuva: Jussi Mäkinen

Isolampikorentonaaras voi joskus olla väreiltään myös koirasmaisen punainen. 26.5.2018, Eura, Koskeljärvi. Kuva: Rane Olsen

Joskus isolampikorentoa voi nähdä kymmeniä, jopa satoja yksilöitä samalla paikalla. Usein joukkoesiintymiset keskittyvät reheväkasvuisten järvien lähistöiltä löytyvillä tuulensuojaisille ja aurinkoisille paikoille, esimerkiksi metsäautoteille. 3.6.2010 Kokemäki. Kuva: Jussi Mäkinen

Isolampikorennon toukkia.

Lähteet

• Askew, R. 2004: The Dragonflies of Europe.
• Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
• Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
• Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
• Hämäläinen, M. 1984 - Odonata of Inari Lapland. - Kevo Notes 7
• http://www.korento.net

<pagebreak />

Täplälampikorento

Täplälampikorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata) Alalahko: Aitosudenkorennot (Anisoptera) Heimo: Varsinaiset sudenkorennot (Libellulidae) Suku: Leucorrhinia Brittinger 1850 Laji: pectoralis Charpentier 1825
Levinneisyys
<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3962" width="250"/>

Rauhoitettu laji!

Täplälampikorento (Leucorrhinia pectoralis) on Etelä-Suomen rehevien ja runsaskasvuisten vesistöjen paikoittainen ja rauhoitettu laji.

Täplälampikorento, Koiras. Valkeala. Kuva: Jukka Toivanen

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Takaruumiin pituus: 23,5-26 mm, kokonaispituus 32-39 mm.

Täplälampikorento kuuluu samaan ryhmään kuin iso- ja pikkulampikorento - koiras on mustan, punaisen ja keltaoranssin kirjava, naaraan ollessa pohjaväriltään musta voimakkain keltaisin kuvioin.

Muodoltaan muistuttaa muita lampikorentoja. Takaruumis melko kapea, keskeltä leventynyt ja päästä kapeampi, erona pikkulampikorennon lähes tikkusuoraan takaruumiiseen. Tekee hieman kookkaamaan ja rotevamman vaikutelman kuin pikkulampikorento.

Koiras musta punaisin kirjailuin. Helppo tunnistaan takaruumiin 7. jaokkeen kirkkaasta keltaisesta täplästä - pikkulampikorennon täplä aina himmeämpi ja pienempi ja on kirkkaimmillaankin vain himmeän oranssi. Takaruumiin yläpuolen muut täplät suuria ja leveitä, huomattavasti iso- ja pikkulampikorennon täpliä voimakkaampia. Takaruumiin tyvi hyvin laajalti punainen. Kylkisuonet vaaleat. Koiraan sukuelinten koukku (hamule) suuri ja käyrä. Vanhemmiten koiraiden takaruumiin punaiset täplät voivat tummua lähes huomaamattomiksi, 7. jaokkeen keltainen täplä erottuu tällöin huomiota herättävän voimakkaasti tummasta takaruumiista.

Naaras ja nuoret koiraat hyvin isolampikorentomaisia. Takaruumis hitusen tukevampi ja keltaiset merkinnät erittäin suuria ja selkeitä, takaruumiin tyven keltaisen kuvionnin ollessa erittäin laajaa. Vanhoilla naarailla 7. jaokkeen täplä erottuu usein muita täpliä kirkkaamman keltaisena. Nuorten naaraiden kaikki takaruumiin täplät ovat yhtä kirkkaita ja niiden varma määritys edellyttää sukuelinten tarkastamista: naaraan sukuaukon suojus on kaksiosainen, suomujen ollessa kolmiomaisia (isolampikorennolla litteähkö).

Elinympäristö

Oikealla: Täplälampikorento viihtyy ruovikon sisään jäävissä, suojaisissa allikoissa joissa on runsaasti vesikasvillisuutta. Hollola 2007. Kuva: Jussi Mäkinen

Vaativa, rehevien elinympäristöjen laji, ei suolampipainotteinen kuten muut lampikorentomme. Useimmiten rehevissä seisovissa vesissä ("lintujärvillä") joissa runsas kasvillisuus, usein kortetta. Tavattu joskus myös suolammilta ja jopa reheviltä merenlahdilta.

Esiintyminen

Paikottainen ja harvalukuinen eteläisessä Suomessa, esiintyminen painottuu kaakkoon ja Järvi-Suomeen. Runsaimmillaan Päijät-Hämeessä, Kymenlaaksossa ja Suomenlahden rehevillä merenlahdilla. Paikoin hyvin runsaslukuinen. Satakunnassa laji on harvinainen. Lisääntyviä populaatioita tavattu pohjoisimmillaan Laukaassa ja Hankasalmella, lisäksi yksi muita selvästi pohjoisempi havainto yksinäisestä koiraasta Kajaanista.

Aikuisia on tavattu lennossa 23.5.-17.8. välisenä aikana. Päälentokausi on melko lyhyt ja ulottuu osapuilleen kesäkuun puolivälistä heinäkuun puoliväliin, mutta laji voi olla runsaslukuinen hyvinä vuosina jo kesäkuun alkupuolella. Kehitys Suomessa todennäköisesti kaksivuotinen, mutta jo Berliinin alueella Saksassa laji voi olla univoltiininen.

Muuta

Rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla. Mainittu Luontodirektiivin IV(a) -liitteessä, jossa luetellut lajit edellyttävät tiukkaa suojelua. Lisääntymispaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kiellettyä. Lisäksi laji on myös Luontodirektiivin II -liitteen laji, jolle tulee osoittaa erityisten suojelutoimien alueita. Kts. myös Sudenkorentojen suojelu.

Kuvia

Täplälampikorento, koiras, 3.6.2018 Eura, Koskeljärvi. Kuva: Rane Olsen

Täplälampikorento, koiras. 5.7.2007 Janakkala. Kuva: Jussi Mäkinen

Täplälampikorento, koiras. Kuva: Petri Parkko

Täplälampikorento, nuori naaras. 25.5.2007 Hamina. Kuva: Esa Korkeamäki

Täplälampikorento, naaras. Nuoret täplälampikorennon naaraat määrittää varmimmin genitaaleista. 25.5.2007 Hamina. Kuva: Esa Korkeamäki.

Täplälampikorento, nuori naaras. 11.6.2007 Hollola. Kuva: Jussi Mäkinen

Täplälampikorento, paritteleva pari. 11.6.2007 Hollola. Kuva: Jussi Mäkinen

"Täplälampparin" takaruumiin täplät ovat suuret. Vertaa erityisesti isolampikorentoon. Kuva: Petri Metsälä

Vanhan naaraan takaruumiin 7. jaokkeen täplä erottuu selvästi muita täpliä kirkkaamman keltaisena. 1.7.2009, Nummi-Pusula. Kuva: Jussi Mäkinen

Täplälampikorennon toukka.

Turpeen kaivuun seurauksena vuosikymmeniä sitten syntynyt allikko, jossa nykyään elää mm. lumme- ja täplälampikorentoa. Janakkala 5.7.07. Kuva: Jussi Mäkinen

Lähteet

• Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
• Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
• Valle, K. J. 1952: Sudenkorennot, Odonata. Suomen eläimet 7.
• Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
• Askew, R. 2004: The Dragonflies of Europe
• Brauner, O. 2006: Univoltine development of Leucorrhinia pectoralis and Brachytron pratense in a small water body in northeastern Brandenburg, Germany (Odonata: Libellulidae, Aeshnidae). - Libellula 25: 61-75

<pagebreak />

Sirolampikorento

Sirolampikorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata) Alalahko: Aitosudenkorennot (Anisoptera) Heimo: Varsinaiset sudenkorennot (Libellulidae) Suku: Leucorrhinia Brittinger 1850 Laji: albifrons Burmeister 1839
Levinneisyys
<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3959" width="250"/>

Rauhoitettu laji!

Sirolampikorento (Leucorrhinia albifrons) muistuttaa ulkonäöltään lummelampikorentoa ja on tämän tavoin rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla.

Koiras, Espoo. Kuva: Jukka Toivanen

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Takaruumiin pituus: 22-27 mm, kokonaispituus: 33-39 mm.

Lampikorennoksi laji on helposti tunnistettavissa kirkkaista siivistä, valkoisesta naamasta ja pienestä, eloisasta ja vilkkaasta olemuksesta.

Takaruumis on siro, koiraalla siniharmaa tyvi lummelampikorennon tavoin, naaraalla takaruumiin päällä hentoja pitkulaisia keltaisia viiruja. Siipitäplä musta, siiven kärjessä siipitäplän vieressä vaaleaa suonitusta. Valkoiset perälisäkkeet.

Koiras: Melko helppo tunnistaa. Takaruumis vain lievästi kärjestään leventynyt, ei laakea ja mailamainen kuin lummelampikorennolla. Naama valkoinen. Keskiruumis karvainen, pohjaväriltään tumman siniharmaa. Takaruumis lähes musta, sen tyvi laajalti siniharmaa. Samankaltainen väritys on ainoastaan lummelampikorennolla.

Naaras ja nuori koiras: Pohjaväri lähes musta. Naaraan takaruumis lähes tasapaksu tikku, keltaisia kuvioita 2.-6. jaokkeissa. Selkäpuolella vain hyvin kapeita ja heikkoja vaaleita pitkittäisviiruja 4.-6. jaokkeissa, erotuksena lummelampikorentoon jolla paksumpia täpliä. Toisinaan sirolampikorentonaaraan takaruumissa voi olla keltaisia kuvioita vain 2.-3. jaokkeissa. Sirolampikorennolla keskiruumiin olkajuovat ovat kapeammat kuin lummelampikorennolla. Naaras voidaan sekoittaa jopa tummasyyskorentoon!

Elinympäristö

Suolammet, järvenlahdet ja muut seisovat vedet, myös hitaasti virtaavat joet. Kuoriutumisen jälkeen sirolampikorennot hakeutuvat jopa 2km etäisyydelle lisääntymisalueistaan saalistamaan metsän keskellä oleville avoimille kalliolaikuille, sorakuopille, metsäteille, kesantopelloille yms.

Esiintyminen

Yleinen maan etelä- ja keskiosissa. Pohjoisin havainto Oulusta. Lentoaika kesä - elokuu. Aikuisia on tavattu 28.5. - 20.9. välisenä aikana.

Muuta

Rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla. Mainittu Luontodirektiivin IV(a) -liitteessä, jossa luetellut lajit edellyttävät tiukkaa suojelua. Lisääntymispaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kiellettyä.

Kuvia

Sirolampikorentokoiras. Kuva: Rane Olsen

Sirolampikorentonaaras. Kuva: Rane Olsen

Sirolampikorentokoiras. Kuva: Sulka Haro

Sirolampikorennon naaras on erittäin tumma. Kuva: Petri Metsälä

Sirolampikorennon naaraan kuvioinnit ovat hyvin pieniä, haalean keltaisia, vertaa esim. tummasyyskorentoon. Tämä yksilö joutui haaviin vahingossa. Pohja 8/05. Kuva: Janne Koskinen

Kuoriutuva sirolampikorento. Kuva: Petri Metsälä

Sirolampikorennon toukka. Erona lummelampikorentoon heikommat selkäpiikit. Erona täplälampikorentoon heikompi selkäoka 8. jaokkeessa ja pitkä sivuoka 9. jaokkeessa. Vatsapuolen tummat juovat ovat heikot sirolampi- ja lummelampikorennoilla.

Lähteet

• Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
• Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
• Askew, R. 2004: The Dragonflies of Europe
• Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot

<pagebreak />

Lummelampikorento

Lummelampikorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata) Alalahko: Aitosudenkorennot (Anisoptera) Heimo: Varsinaiset sudenkorennot (Libellulidae) Suku: Leucorrhinia Brittinger 1850 Laji: caudalis Charpentier 1840
Levinneisyys
<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3960" width="250"/>

Rauhoitettu laji!

Lummelampikorento (Leucorrhinia caudalis) on paikoittainen eteläisen Suomen suolampien ja rehevien lahtien laji, joka on myös Suomen luonnonsuojelulailla rauhoitettu.

Lummelampikorentokoiras - huomaa valkoiset perälisäkkeet ja takaruumiin muoto. Kuva Sulka Haro

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Takaruumiin pituus: 23-25mm, kokonaispituus 33-37mm.

Lummelampikorento muistuttaa muita lampikorentoja ja erityisesti sirolampikorentoa. Perälisäkkeet valkoiset. Lajin takaruumis on päästään leventynyt, nuijamainen, ja tämä piirre erottaa sen heti muista lampikorennoista. Ainoana lampikorentona lummelampikorennolla on takasiivessä kaksi poikisuonta siipikolmion ja siiven tyven välisessä sarassa.

Koiras on musta, takaruumiin keskiosat ovat sinihärmäiset. Siipitäplät ovat yleensä päältä valkeat ja alta mustat.

Naaras ja nuori koiras: Mustia pienin oranssinkeltaisin kirjailuin, siipitäplät mustat. Naaraan olkajuovat ovat selvät ja leveät, sirolampikorennolla kapeat. Naaraalla takaruumiin keskiosa ei ole yhtä kapea kuin koiraalla, minkä vuoksi leventynyt takaruumiin loppuosa ei ole yhtä huomiotaherättävä. Takaruumiin 2.-6. jaokkeiden täplät päältä paksuja, jopa pallomaisia (vrt. sirolampikorentoon, jonka täplät vain kapeita viiruja).

Lummelampikorennosta tavataan harvinaista muunnosta, jossa siiven kärkiosassa on ruskea läiskä (ornata Britt.)

Elinympäristö

Oikealla: Turpeen kaivuun seurauksena vuosikymmeniä sitten syntynyt allikko, jossa nykyään elää mm. lumme- ja täplälampikorentoa. Janakkala 5.7.07. Kuva: Jussi Mäkinen.

Seisovat vedet joissa kelluslehtikasvillisuutta, kuten suolammet ja järvenlahdet. Koiraat puolustuvat pientä reviiriä johon kuuluu usein esim. yksi lumpeenlehti. Lajia ei juurikaan tapaa vesialueiden ulkopuolelta ja toisinaan lummelampikorento voi olla rannalta käsinkin vaikea havaittava yksilöiden pysytellessä kauempana olevassa kelluslehtisten kasvien vyöhykkeessä.

Esiintyminen ja elintavat

Suhteellisen harvinainen mutta esiintymispaikoillaan usein melko runsaslukuinen laji. Yleisin Etelä-Suomen "järvialueella". Päälevinneisyysalueen pohjoisraja linjalla Äänekoski - Kitee. Pohjoisimmat havainnot Oulusta ja Puolangalta. Lajia voi esiintyä tunnettua laajemminkin Pohjois-Pohjanmaan leveysasteilla, mutta alueen sudenkorentolajiston nykytilanne tunnetaan puutteellisesti.

Aikuisia tavattu välillä 22.5. - 12.8. Päälentokausi on melko lyhyt ja ulottuu kesäkuun puolivälistä heinäkuun puolivälin yli, mutta laji voi olla runsaslukuinen hyvinä vuosina jo kesäkuun alkupuolella. Toukkavaiheen kestosta Suomessa ei varmoja tietoja, mutta jo Brandenburgin alueella Saksassa kehitys voi olla univoltiininen.

Muuta

Rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla. Mainittu Luontodirektiivin IV(a) -liitteessä, jossa luetellut lajit edellyttävät tiukkaa suojelua. Lisääntymispaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kiellettyä.

Kuvia

Lummelampikorento, koiras. 3.6.2018, Eura, Koskeljärvi. Kuva Rane Olsen.

Lummelampikorento, naaras. 3.6.2018, Eura, Koskeljärvi. Kuva Rane Olsen.

Lummelampikorentonaaras. 2007, Pori Ahlainen. Kuva: Rane Olsen.

Lummelampikorentokoiras. Huomaa valkoiset perälisäkkeet ja leventynyt takaruumis. Kuva: Sulka Haro.

Lummelampikorennon harvinainen ornata -muunnos. Kuvan yksilö on pyydystetty Euran Koskeljärveltä 1990-luvun alussa ennen lajin rauhoittamista. Kuva: Jussi Mäkinen.

Toukka eroaa muista lampikorennoista voimakkaista selkä- ja sivuoista. Toukan piikit parantavat sen selviytymistä kalojen predaatiosta, mutta tekevät siitä alttiin suurempien sudenkorennontoukkien saalistukselle. Kuva: Petro Pynnönen, kuvattu akvaariossa ja vapautettu.

Lähteet

• Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
• Valle, K. J. 1952: Sudenkorennot. Odonata. - Animalia Fennica. 7:1-159.
• Karjalainen, S. 2002: Suomen sudenkorennot
• Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
• Askew, R. 2004: The Dragonflies of Europe
• Mikolajewski, D.J. ym. 2004: Invertebrate Predation Selects For The Loss Of A Morphological Antipredator Trait . - Libellula 23:161-171

<pagebreak />

Tummasyyskorento

Tummasyyskorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata) Alalahko: Aitosudenkorennot (Anisoptera) Heimo: Varsinaiset sudenkorennot (Libellulidae) Suku: Sympetrum Newman 1833 Laji: danae Sulzer 1776
Levinneisyys
<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3979" width="250"/>

Tummasyyskorento (Sympetrum danae) on erittäin yleinen ja runsas loppukesän pieni ja tumma jokapaikan laji etelärannikolta aina Lapin keskiosiin saakka.

Koiras, jossa vielä merkkejä esiaikuisuudesta. Kuva: Sulka Haro

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus: 26-34 mm.

Hyvin pieni syyskorento. Vanha koiras on erittäin helppo tunnistaa värityksen ollessa lähes kokomusta. Naaraat ja nuoret muistuttavat muita syyskorentoja, mutta ovat pieniä ja helposti tunnistettavissa:

• hartiolla on musta tai tumma kolmio
• takaruumiin sivut ovat mustat
• keskiruumiin sivut laajalti mustan ja keltaisen kirjavat, mustan sisään jää kolme irtonaista keltaista täplää
• jalat mustat.

Koiras voidaan sekoittaa myös lampikorentoihin, mutta naama ei ole valkoinen. Myös jotkut Ahvenanmaan lännensyyskorennoista muistuttavat mustan määrältään tummasyyskorentonaaraita, mutta ovat muodoltaan erilaisia ja huomattavasti suurempia, mustan ollessa epäselvemmin rajautunutta ja hartioiden mustan kolmion puuttuesssa.

Elinympäristö

Kaikenlaiset seisovat ja hitaasti virtaavat vedet. Lajia tavataan niin suolammilla kuin jopa kirkasvetisissä suihkulähteissä. Usein erittäin yleinen matalilla rantaniityillä ja luhdilla.

Esiintyminen

Hyvin yleinen Etelä-Suomessa. Harvinaistuu pohjoiseen mentäessä ja puuttuu pohjoisimmasta Lapista. Lentoaika heinä-lokakuu. Aikuisia tavattu 17.6.-29.10. välisenä aikana.

Kuvia

Tummasyyskorentokoiras lennossa, Helsinki. Kuva: Petro Pynnönen

‎

Naaras, Valkeala. Kuva: Jukka Toivanen

Tummasyyskorentonaaras, Pori. Kuva: Rane Olsen

Tummasyyskorentojen parittelu, Pori. Kuva: Rane Olsen

Nuoret yksilöt ovat vielä melko keltaisia. Koivun lehti toimii hyvänä kokovertailuna. Kuvassa nuori koiras. Kuva: Sulka Haro

Tummasyyskorento (Sympetrum danae), nuori naaras, 31.7.2006, Eura. Kuva: Sami Luoma

Vanha koiras on lähes kokomusta. Nurmijärvi 8/07. Kuva: Miikka Friman

Lähteet

• Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
• Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
• Karjalainen, S. 2002: Suomen sudenkorennot
• Askew, R. 2004: The Dragonflies of Europe
• http://www.korento.net

<pagebreak />

Verikorento

Verikorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata) Alalahko: Aitosudenkorennot (Anisoptera) Heimo: Varsinaiset sudenkorennot (Libellulidae) Suku: Sympetrum Newman 1833 Laji: sanguineum Müller 1764
Levinneisyys
<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3981" width="250"/>

Verikorento (Sympetrum sanguineum) on Suomessa harvinainen, lähinnä Ahvenanmaalla, Uudellamaalla ja Kaakkois-Suomessa tavattava laji. Vaellusten synnyttämiä paikallisia populaatioita tai yksittäisharhailijoita voi löytyä myös muualta Suomesta.

Verikorentokoiras. Lasinkirkkaat siivet, kokomustat jalat, nuijamaisen takaruumiin jaokkeiden ulkoneva takareuna ja kontrastikas väritys ovat yhdessä verikorennon parhaat tuntomerkit. Helsinki 8/07. Kuva: Tommi Laurinsalo

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus: 34-39 mm.

Muistuttaa hyvin paljon muita syyskorentoja, mutta eroaa niistä seuraavin tuntomerkein:

Kooltaan hieman punasyyskorentoa pienempi, vain hieman tummasyyskorentoa suurempi. Jalat ovat kiiltävän mustat, keskiruumiin sivuilla vain hyvin kapeat mustat vinot pystyjuovat. Siivet ovat kirkkaat (punasyyskorennolla hieman värittyneet) ja aivan takasiipien tyvillä on kirkkaan oranssinruskea alue. Tämä alue on niin pieni, että sen havaitseminen on joskus vaikeaa, sillä se sulautuu helposti ruumiin väritykseen (vrt. esim elokorento). Joillain elokorennoilla siiven ja siipisolmun keltaiset täplät voivat puuttua, mutta elokorennoilla on jaloissa useimmiten keltaista viirutusta ja siipisuonet ovat vaaleat.

Iän myötä siivet saattavat saada kullanhohtoisen värityksen, vertaa punasyyskorentoon. Lennossa pienempi ja takaruumis vaikuttaa lyhyemmältä kuin punasyyskorennolla; lento hyvin levottomasti ylös alas heittelehtivää muistuttaen jopa lampikorentojen lentoa.

Koiras on sukukypsänä kokonaan räikeän verenpunainen. Takaruumis on nuijamainen, takaosastaan paksumpi, ja sen sivut ovat voimakkaan mustat. Sivultapäin katsottuna takaruumiin jaokkeet ovat paksussa kohdassa takareunastaan törröttäviä (ks. kuva). Tämä on hyvä ero punasyyskorentoon, jonka vanhat koiraat voivat olla joskus hyvin tummajalkaisia ja kirkkaan verenpunaisia. Punasyyskorennon takaruumis ei paksune huomattavasti takaosastaan eikä jaokkeiden takareuna ole samalla lailla ulkoneva. Naama on karmiininpunainen ja ruumiin sivut heikosti kuvioidut.

Koiraan voimakkaan punaista ruumista korostaa takaruumiin alapinnan voimakas hiilenmusta väri, vrt. elokorento. Nuori koiras on väritykseltään naarasmainen, vanhetessa keskiruumiin sivut voivat pysyä melko pitkään kellertävinä.

Naaraan sekoittaa lähinnä tummasyyskorentonaaraaseen, mutta verikorennon keskiruumiin sivuilla ei ole tummasyyskorennon voimakkaita mustia pystyjuovia. Samoin sukuaukon suojus on vain vähän ulkoneva ja etureunastaan hyvin loivassa kulmassa takaruumiiseen nähden. Sukuaukon suojuksen reunassa on pieni lovi. Naaraan hartioilla on kapea musta pystyjuova (vrt. tummasyyskorento) ja sen edessä tumma poikittaisjuova. Naaraan etureisien sisäsyrjä on kapealti keltainen.

Kokemuksella lajia oppii ounastelemaan jo kauempaa pienen koon, kirkkaiden siipien, poukkoilevan lennon ja kirkkaanpunaisen värityksen yhdistelmästä.

Elinympäristö

Suomessa lisääntyy vain muutamilla paikoilla. Paikat ovat reheviä lampia, järvenlahtia tai, kuten Helsingin Santahaminassa, vanhoja merenlahtia. Useimmiten paikoilla on runsaasti kasvillisuutta ja rehevät reunat. Etelämpänä Euroopassa kaikenlaisten seisovien vesien laji.

Esiintyminen

Harvinainen ja vähälukuinen laji. Päälentoaika heinäkuun jälkipuolisko - elokuu, äärihavainnot 25.6. - 11.10.

Lajin levinneisyysalue on muuttunut erittäin nopeasti. Vielä 2000-luvun alussa lajin tiedettiin elävän pysyvästi vain Ahvenanmaalla, ja sielläkin hyvin paikoittaisena. 2000-luvun loppupuoliskolla laji on levittäytynyt laajalle alueelle Suomeen, ja esiintymisen pohjoisraja kulkenee nykyään jossain linjan Pori - Jyväskylä - Joensuu -tasolla. Lajin esiintyminen on paikoittaista ja hajanaista, ja tarkka esiintymiskuva on epäselvä. Vakituisia ja pysyviä esiintymiä on paikoitellen esimerkiksi Hangossa, pääkaupunkiseudulla, Lappeenrannan suunnalla sekä Vihdissä. Todennäköisesti laji on vielä tätäkin yleisempi.

Laji on tunnettu vaeltaja joka on viime vuosina laajentanut esiintymisalueettaan pohjoisessa ja luoteessa. Laji tullee yleistymään Suomessa lähitulevaisuudessa, ja viime vuosien havaintolukumäärän kasvun perusteella laji voinee sattua eteen suurimmassa osassa eteläistä Suomea.

Muuta

Etelämpänä Euroopassa elokorennon vaelluksiin liittyy myös verikorennon vaellusta, joten Suomessa kannattaa olla tarkkana, jos etelärannikolle ilmaantuu suotuisten virtausten myötä runsaasti elokorentoja.

Kuvia

Verikorento, koiras. Helsinki. Kuva: Jukka Toivanen

Verikorento, koiras. Helsinki. Kuva: Jukka Toivanen

Nuori koiras, Bulgaria. Kuva: Jukka Toivanen

Verikorento, koiras. Huomaa räikeä yleisväritys ja mustat jalat. Valkeala 13.8.2007. Kuva: Petri Parkko

Verikorento, Naaras. Lohja. Kuva: Jukka Toivanen

Verikorento, naaras. Bulgaria, 6/2007. Kuva: Jussi Mäkinen

Verikorentokoiraan hyvä punasyyskorennosta erottava tuntomerkki on pullistunut takapää, jonka jaokkeiden takareuna (etenkin alapuolella) on selvästi ulkoneva. Huomaa myös musta alapuoli ja voimakas kontrasti punaisen ja mustan välillä. Kuva: Petro Pynnönen, Helsinki, 26.7.07.

Verikorentokoiraan siivet. Kuva: Sulka Haro

Lähteet

• Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
• Karjalainen, S. 2002: Suomen sudenkorennot
• Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
• Askew, R. 2004: The Dragonflies of Europe
• http://korento.net

<pagebreak />

Elokorento

Elokorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata) Alalahko: Aitosudenkorennot (Anisoptera) Heimo: Varsinaiset sudenkorennot (Libellulidae) Suku: Sympetrum Newman 1833 Laji: flaveolum Linnaeus 1758
Levinneisyys
<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3980" width="250"/>

Elokorento (Sympetrum flaveolum) on yleensä takasiipien oransseista läiskistä helposti määritettävissä oleva loppukesän laji, jonka runsaus vaihtee suuresti vuosien välillä.

Elokorennot tandemissa. Kuva: Sulka Haro

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus: 32-37 mm.

Elokorento on yksi punaisista syyskorennoistamme. Lajin tunnistaminen on useimmiten melko yksinkertaista takasiipien tyven laajan keltaisen laikun ansiosta, mutta aina laikku ei ole voimakas. Naaraalta laikku silloin tällöin puuttuu kokonaan. Tällöin laji on sekoitettavissa muihin syyskorentoihin, erityisesti verikorentoon.

Koiras: Pienikokoinen, tummanpunainen. Keskiruumiin sivut melko yksiväriset, takaruumiin alapinta musta. Takasiipien tyvellä laajahko keltainen laikku. Mustissa jaloissa vaaleat pitkittäisraidat.

Naaras: Haalea, muistuttaa muita syyskorentoja. Siipien tyvellä ja usein siipisolmun kohdalla kellertävä täplä, siipisuonet vaaleat. Joskus keltainen väri puuttuu kokonaan. Tunnettavissa tällöin mm. siitä, että takaruumiin sivuilla kulkee koko takaruumiin pituudelta yhtenäinen musta viiru, joka puuttuu muilta meikäläisiltä syyskorentolajeilta. Keskiruumiin sivuilla ei juuri lainkaan mustaa pystyjuovitusta. Ei mustaa kolmiota hartiolla kuten tummasyyskorennolla.

Elinympäristö

Monenlaiset seisovat vedet.

Esiintyminen

Hyvin vaihteleva esiintyminen, laji voi olla joinain vuosina lähes kateissa ollen seuraavana hyvinkin runsas. Laji on tunnettu vaeltaja, ja usein hyviä vaelluksia seuraa pari vuotta runsaampaa esiintymistä. Toisinaan lajia saattaa tavata sadoittain - tuhansittain pinnanmyötäisesti umpeenkasvavien järvien rantaluhdilla aikuisten kuoriuduttua samanaikaisesti. Pohjoiseen aina Pohjois-Pohjanmaalle asti, yleisimmillään etelässä.

Lentoaika heinä-syyskuussa. Aikuisia on tavattu 7.6.-17.10. välisenä aikana.

Kuvia

Elokorentokoiras. Kuva: Rane Olsen

Elokorento, koiras. Kuvan yksilö on ns. obeliskiasennossa takaruumiin kärki suunnattuna kohti aurinkoa, jolloin yksilö suojautuu liialta kuumuudelta minimoimalla aurinkoa saavan pinta-alan. Kuva: Sulka Haro

Elokorento, koiras. Kuva: Sulka Haro

Elokorento, naaras. Kuva: Sulka Haro

Elokorento, Tammela 8/2007. Naaraan sukuaukon suojus on heikosti ulkoneva ja sen keskellä on kovera lovi. Kuva: Oskari Härmä

Lähteet

• Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
• Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
• Karjalainen, S. 2002: Suomen sudenkorennot
• Askew, R. 2004: The Dragonflies of Europe
• http://www.korento.net

<pagebreak />

Lännensyyskorento

Lännensyyskorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata) Alalahko: Aitosudenkorennot (Anisoptera) Heimo: Varsinaiset sudenkorennot (Libellulidae) Suku: Sympetrum Newman 1833 Laji: striolatum Charpentier 1840
Levinneisyys
<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3982" width="250"/>

Lännensyyskorento (Sympetrum striolatum) on lähinnä Ahvenanmaalla tavattava vaikeasti määritettävä laji. Suomessa esiintyy pääosin tummia nigrescens-tyyppisiä yksilöitä, kts. tänne.

Lännensyyskorento on viimeinen lentävä sudenkorentolajimme syksyllä. Tämä koiras kuvattiin Hangon Uddskatanilla 22.11.2015 Kuva: Petro Pynnönen

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Takaruumiin pituus: 24-28 mm, kokonaispituus: 33-38 mm (Dijkstran ilmoittamat mitat "taksonille" nigrescens).

Usein vaikea erottaa punasyyskorennosta. Vaaleat juovat jaloissa erottavat tumma- ja verikorennosta ja mm. vahvat keskiruumiin kuviot elokorennosta. Suomalaisilla yksilöillä reidet usein kokotummat ja vain nilkoissa vaalea raita.

• naaraan sukuaukon suojus vain heikosti ulkoneva ja etureunastaan viistosti taaksepäin kohoava. Suojuksen kärjessä matala pyöreäreunainen lovi. Tämä on naaraan paras - ja ainoa yksiselitteinen - tuntomerkki.
• sivulta katsottuna koiraan parittelulisäkkeiden (2.-3 -jaoke) etummainen uloke, 'hook of hamule', pitkä ja kapea, kapeampi kuin sen takana oleva uloke. Punasyyskorennolla molemmat ulokkeet samanpaksuisia. Tämä on koiraan paras - ja ainoa yksiselitteinen - tuntomerkki.
• otsan tyven musta juova vaihtelee. Helpoimmillaan mustaa vain otsan takareunassa, useimmin sen sivuilla erillinen musta laikku (nigrescens). Sivujuova/-täplä voi olla leveämpikin kuin punasyyskorennolla. Sivujuova usein epäselvärajainen ja hieman erilleen kuroutunut, eli musta alue on kapeimmillaan kohdassa, josta otsan harja kaartuu sivuilta alas. Muista yksilöllinen vaihtelu ja kiiltely otsakilvessä (vaikeuttaa tulkintaa kuvista). Kuva vaihtelusta täällä Usein punasyyskorennolta juova tasapaksu ja selvärajainen ilman selvää kapeampaa kohtaa, ks.tästä
• nigrescens -tyyppisillä (jollaisia suuri osa Suomessa tavattavista ovat), reisien vaalea juova kapeampi kuin punasyyskorennolla tai puuttuu kokonaan. Väritys muutenkin tummempi kuin punasyyskorennolla.

Värittynyt koiras, erityistä huomioitavaa: Hyvin punasyyskorentomainen! Keskiruumiin sivujuovien alaosa säilyy pidempään keltaisena, punasyyskorennolla juovat kokonaan ruskeat ja alareunassa säilyy viininpunainen sävy (nuorilla punasyyskorennoilla hyvin samankaltainen keltainen!). Iäkkäillä koirailla ei vättämättä ole keltaista jäljellä lainkaan. Takaruumiin 7.-9. jaokkeessa sivuilla musta nousee alta selvästi näkyville. Tämä takaruumiin tummuus on hyvä ensimmäinen tuntomerkki, jolla löytää lännensyyskorento punasyyskorentojen seasta. Kun lisäksi varmistat otsan tyven kuvion, tummat reidet ja mieluiten vielä parittelulisäkkeiden pitkän etummaisen ulokkeen (näkyy vain suoraan sivulta), voit olla varma määrityksestä. Tämä vaatii tavallisesti yksilön saamista käteen tai hyviä valokuvia suoraan sivulta.

Väreiltään kehittymätön 'nuori' koiras: äärimmäisen samannäköinen kuin punasyyskorento ja maastomääritys erittäin vaikeaa. Varmista nämä parittelulisäkkeen muodosta, ks. kuvaus yllä. Lännensyyskorentomaisia piirteitä, joista lajia voi yrittää arvata, ovat tumman näköiset reidet (etenkin edestä reidet näyttävät mustilta), aavistuksen paksummat mustat juovitukset keskiruumiin sivuilla, takaruumiin 7.-9. jaokkeiden sivujen mustat alueet ja otsan tyven väritys. Ks. kuva alla.

Naaras: Ks. otsan, reisien ja sukuaukon suojuksen kuvaus yllä. Keskiruumiin sivuilla runsaasti tummaa, lähes tummasyyskorentomaisesti. Väritys vaihtelee, ja osa täysin identtisiä punasyyskorennon kanssa.

Monet lännensyyskorennoistamme muistuttavat mm. Skotlannista kuvattua muotoa nigrescens, jonka taksonominen asema on epäselvä. Nigrescensin jalat ovat usein erittäin tummat, etenkin reidet ovat tummat tai niissä vain hyvin kapea vaalea viiru. Vain säärillä on selvä kapea vaalea viiru - vrt. verikorento. Suurin osa, elleivät kaikki suomalaiset lännensyyskorennot ovat tällaisia.

Elinympäristö

Seisovat vedet.

Esiintyminen

Tavataan Suomessa säännöllisesti vain Ahvenanmaalla ja Hangon Tulliniemellä, jossa yleinen. Lajin esiintyminen Varsinais-Suomen ulkosaaristossa kaipaisi tarkempaa selvittämistä. Lajista havaintoja ainakin Houtskäristä, Paraisten Jurmosta, Kemiönsaaren Öröstä, Raaseporin Tammisaaresta ja vuodelta 2011 Helsingin Viikistä. Aikuisia on tavattu lennossa 13.7.-22.11. välisenä aikana.

Muuta

Nigrescens-taksonin asema on epäselvä.

• Morfologisin ja geneettisin perustein kyseessä on vain lännensyyskorennon tumma muunnos. Tämä on tällä hetkellä vallitseva käsitys; populaatioissa ei ole värityksen lisäksi mainittavia morfologisia eroja, välimuotoja tavataan ja striolatum ja nigrescens ovat geneettisesti hyvin lähellä toisiaan, elleivät peräti identtiset. Muita kirjallisuudessa tavattavia käsityksiä ovat
• kyseessä on oma lajinsa Sympetrum nigrescens
• kyseessä on lännensyyskorennon alalaji Sympetrum striolatum nigrescens

Nigrescensiä tavataan Skotlannissa, Norjassa ja saman tyyppisiä yksilöitä Suomessa.

Kuvia

Lännensyyskorento, koiras. Tästä kuvasta erona punasyyskorentoon lähinnä vain tummat reidet, otsantyven sivujuovan pyöristynyt alareuna ja suhteellisen runsaasti tummaa takaruumiin alapuolella. Hanko. Kuva: Jukka Toivanen

Lännensyyskorento, naaras. Huomaa etureunastaan hyvin loivasti ulostyöntyvä sukuaukon suojus, otsantyven sivujuovan puuttuminen (vain heikko aavistus sivutäplästä) ja takaruumiin 8. ja 9. jaokkeiden yläpuolen erilliset vaaleat täplät. Tämän yksilön reidet eivät ole erityisen tummat. Hanko. Kuva: Jukka Toivanen

Viisi lännensyyskorentoa kivellä ja pikkukuvassa punasyyskorento vertailun vuoksi. Lännensyyskorennolla on selvästi enemmän tummaa takaruumiin sivuilla. Tämä on helpoin tapa 'poimia' lännensyyskorento punasyyskorentojen joukosta. Kuvassa oikealla alhaalla erityisen tumma yksilö. Hanko, Gåsörsudden 26.9.2009(molemmat kuvat). Kuvat: Petro Pynnönen

Vielä väreiltään kehittymätön koiras. Eroina punasyyskorentoon tässä kuvassa hieman tummempi takaruumiin takaosa alasivuiltaan. Otsan tyvi näytti maastossa lähes vaalealta sivuilta, mutta tarkemmassa tarkastelussa sivuilla selvä tumma epäselvärajainen laikku. Tästä kuvasta mustan alueen muotoa ei voi määritellä otsakilven kiiltelyn takia. Mustissa reisissä vain kapea vaalea viiru, säärissä leveämmälti vaaleaa. Tällaiset nuoret koiraat ovat vaikeimpia erottaa punasyyskorennosta ja varma lajinmääritys kannattaa varmistaa sukuelimistä, kuten kuvan yksilöstäkin varmistettiin. Hanko 6.9.2008. Kuva: Petro Pynnönen

Puna- (vas) ja lännen(oik)syyskorentokoiraiden genitaalit oikealta kyljeltä katsottuna. Huomaa ero parittelulisäkkeen etummaisen koukun muodossa. Punasyyskorennolla se on paksu ja lähes kolmiomainen, lännensyyskorennolla pitkä ja kapea. Helsinki 12.9. ja Hanko 6.9.2008. Kuva: Petro Pynnönen

Ahvenanmaalainen S. striolatum naaras. Viiksijuova jatkuu silmää pitkin, mutta epäselvärajaisempana kuin S. vulgatumilla. Huomaa myös tummat reidet ja tumma keskiruumiin sivu. Nämä viittaavat lännensyyskorennon nigrescens-tyyppiseen muotoon.

Naaraan voi tunnistaa vaikkei sukuaukon suojusta näkyisikään. Huomaa otsantyven sivujen pyöreä tumma täplä, takaruumiin runsas tumma kuviointi -8-9. jaokkeissa yläpuolella erilliset vaaleat täplät ja tummat reidet. (Klikkaa kuvaa isommaksi). Hanko 27.9.2014. Kuva Petro Pynnönen

Naaras yläpuolelta on erotettavissa punasyyskorennosta takaruumiin 8.-9. jaokkeen kuvioinnista ja tummista reisistä. (Klikkaa kuvaa isommaksi). Hanko 26.9.2015. Kuva: Petro Pynnönen

Espanjalainen striolatum-koiras. Huomaa keskiruumiin sivujen lähes olematon kuviointi ja otsakilven vaaleat sivut. Keskiruumiin sivujen keltainen alue näkyy vielä alareunassa. Keltainen voi puuttua kokonaan. Katalonia 11/07. Kuva: Petro Pynnönen

Vanha nigrescens-koiras näyttää altapäin hurjan tummalta. Huomaa keltainen keskiruumiin sivujuovien alareunassa tällä ei täysin värittyneellä koiraalla. Hanko 7.9.2008 Kuva: Petro Pynnönen

Sama yksilö sivulta. Hanko 7.9.2008 Kuva: Petro Pynnönen

Naaras. Vähän kohollaan oleva sukuaukon suojus on paras tuntomerkki erottaa punasyyskorennosta. Runsaasti mustaa väriä takaruumiin alla ja sivuilla sekä keskiruumiin sivujuovien välissä. Reidet hyvin tummat. Hanko 7.9.2008 Kuva: Petro Pynnönen

Lähteet

• Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
• Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot
• www.korento.net
• Askew, R. 2004: The Dragonflies of Europe
• Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
• Hämäläinen, M. 1985: Notulae Entomologicae Vol. 65, s. 68
• Pilgrim, E.M. ja C.D. von Dohlen 2007: Molecular and morphological study of species-level questions within the dragonfly genus Sympetrum (Odonata: Libellulidae) - Annals of the Entomological Society of America 100: 688-702
• Parkes, K. A., Amos W., Moore N.W., Hoffman J.I. & Moore, J. 2009: Population structure and speciation in the dragonfly Sympetrum striolatum/nigrescens (Odonata: Libellulidae): An analysis using AFLP markers. Eur. J. Entomol. 106(2): 179–184.

<pagebreak />

Punasyyskorento

Punasyyskorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata) Alalahko: Aitosudenkorennot (Anisoptera) Heimo: Varsinaiset sudenkorennot (Libellulidae) Suku: Sympetrum Newman 1833 Laji: vulgatum Linnaeus 1758
Levinneisyys
<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3983" width="250"/>

Punasyyskorento (Sympetrum vulgatum) on hyvin yleinen punainen syyskorento, joka kuitenkin tuottaa usein määritysongelmia, varsinkin etelärannikolla.

Sukukypsä koiras on kirkkaanpunainen. Kuva: Tommi Laurinsalo

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus: 35-40 mm.

Koiras kirkkaanpunainen mustin kuvioin. Siivet heikosti rusehtavat, niiden tyvellä korkeintaan erittäin vähän keltaista väriä, vrt. verikorento ja elokorento. Verikorennosta lajin erottaa myös kaksiväristen jalkojen, hailakamman yleisvärityksen, suuremman koon ja erilaisen, suoremman takaruumiin muodon perusteella. Elokorennosta koiraat erottaa siitä, että punasyyskorennolla takaruumiin alapinta ei ole tumma ja siivillä ei ole huomattavaa keltaista väritystä.

Naaras väritykseltään vaihteleva, mustan- ja keltaisenkirjavasta aina lähes koirasmaiseen. Olkajuovat ovat vaalea, hartioilla ei ole mustaa kolmiota, siipisuonitus on tummaa, takaruumiin sivut ja alapinta epämääräisen tummat, keskiruumiin sivut melko vaaleat, jalat kaksiväriset, sukuaukon suojus kolmiomainen - ei niin suuri kuin tummasyyskorennolla mutta suurempi kuin lännensyyskorennolla. Nuori koiras on väritykseltään samankaltainen.

Huomattavin sekoitusmahdollisuus on Euroopassa erittäin yleinen, Suomessa säännöllisesti vain Ahvenanmaalla ja lounaisrannikon saaristossa - Hangossa tavattava lännensyyskorento. Tämän lajin useat yksilöt muistuttavat punasyyskorentoa äärimmäisen paljon. Vaikka punainen syyskorento onkin useimmiten helposti määritettävissä punasyyskorennoksi jo todennäköisyyden ja paikan perusteella, tulee varsinkin saaristossa olla tarkkana.

Punasyyskorennon

• otsakilven musta juova on selvärajainen ja jatkuu kiilamaisena alaspäin silmän etureunaa
• naaraan sukuaukon suojus merkillepantavan ulkoneva, kolmiomainen
• hartioilla ei ole mustaa kolmiota (vrt. tummasyyskorento)
• takaruumiin alapinta ei ole yhtenäisen musta
• sääret ja reidet kaksiväriset (useimmiten mustakeltaiset, vanhoilla koirailla mustapunaiset)
• Siivissä usein heikko ruskea sävy, vrt. verikorento

Punasyyskorennon silmän etureunan tumma on voimakas ja jatkuu selvärajaisena pitkälle alas. Jalat ovat kaksiväriset. Kuvassa koiras. Helsinki 8/06. Kuva: Jussi Mäkinen

Monet naaras-punasyyskorennot ovat koiraiden värisiä, yleisvärityksen ollessa punainen ja takaruumiin alapinnan ollessa sinertävän harmahtava. Suuri koko, kolmiomainen sukuaukon suojus ja erilainen muoto erottavat lajin helposti muista syyskorennoista.

Elinympäristö

Kaikenlaiset seisovat vedet etelä- ja keski-Suomessa. Puuttuu pohjoisimmasta Suomesta, Oulun pohjoispuolelta vain muutama yksittäinen havainto. Voidaan tavata lähes kaikkialla, jopa kallioylängöillä ja ulkosaaristossa.

Esiintyminen

Lentoaika heinä-lokakuu. Aikuisia on tavattu 3.7.-4.11. välisenä aikana. Laji on tunnettu vaeltaja, sietää kylmää hyvin ja on syksymme tavallisimpia korentolajeja. Parhaimmillaan yksilöitä voi olla yhdellä paikalla lennossa jopa satoja.

Kuvia

Punasyyskorentokoiras. Kuva: Rane Olsen

Punasyyskorento, ei vielä täysin värittynyt koiras, Hanko, Tvärminne. Huomaa vaaleat raidat jaloissa, otsansivujen tumma selvärajainen, alaspäin kapeneva juova ja hyvin vähän tummaa takaruumiin alapuolella. Kuva: Jukka Toivanen

Naaras, Hanko, Tvärminne. Huomaa eroina lännensyyskorentoon voimkkaasti ulkoneva sukuaukon suojus, hyvin selvät vaaleat raidat jaloissa, otsansivun selvärajainen sivujuova, takaruumiin 8.-9. jaokkeen yläpuolen yhtenäinen vaalea alue tumman harjan sivuilla. Kuva: Jukka Toivanen

Nuoret yksilöt ovat pääväriltään keltaisia. Kuvassa koiras. Käytännössä mahdoton erottaa lännensyyskorennosta tästä kuvakulmasta. (Klikkaa kuvaa suuremmaksi). Helsinki, 11.9.2008. Kuva: Petro Pynnönen

Punasyyskorento, koiras, 26.8.06 Helsinki. Vanhemmiten koiraiden keskiruumiin alaosat ja jalkojen vaaleat osat ovat viininpunertavia. Kuva: Jussi Mäkinen

Naaras, Tvärminne. Kuva: Jukka Toivanen

Punasyyskorento, vanha naaras, Pori. Kuva: Rane Olsen

Punasyyskorento, "keski-ikäinen" naaras on keltaisenkirjava, takaruumiin saadessa jo punertavaa sävyä. Parikkala 8/06. Kuva: Janne Koskinen

Punasyyskorento, naaras. Pori. Tyypillinen otsan sivun tumma juova ja vaaleat reidet näkyvät hyvin tässä kuvassa. Kuva: Rane Olsen

Puna- (vas) ja lännen(oik)syyskorentokoiraiden genitaalit oikealta kyljeltä katsottuna. Huomaa ero parittelulisäkkeen etummaisen koukun muodossa. Punasyyskorennolla se on lyhyt, paksu ja lähes kolmiomainen, lännensyyskorennolla pitkä ja kapea. Helsinki 12.9. ja Hanko 6.9.2008. Kuva: Petro Pynnönen

Punasyyskorennon toukka. Huomaa selvä selkäoka 8. jaokkeessa ja pitkä sivuoka 9. jaokkeessa. Helsinki, 1.8.2007. Kuva: Petro Pynnönen, kuvattu akvaariossa.

Lähteet

• Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
• Askew, R. 2004: The Dragonflies of Europe
• Karjalainen, S. 2002: Suomen sudenkorennot
• Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215