Korennot yhdellä sivulla osa 2

Ukonkorennot (Aeshnidae)

Etelänukonkorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Ukonkorennot (Aeshnidae)
Suku:	Aeshna Fabricius 1775
Laji:	mixta Latreille 1805

Levinneisyys

Etelänukonkorento (Aeshna mixta) on Euroopan yleisimpiä ukonkorentoja. Se on Suomessa uudistulokas ja nykyään etelärannikolla paikoin jopa yleinen syyslaji.

Etelänukonkorentokoiras, huomaa 2. jaokkeen kuvionti, lyhyet olkajuovat ja melko lyhyt takaruumis. kuva Sulka Haro

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Koko: 56-65mm

Etelänukonkorento on ukonkorennoksi pienikokoinen; kooltaan se on samaa luokkaa kuin karvaukonkorento ja pohjanukonkorento, eli selvästi yleistä siniukonkorentoa pienempi. Muodoltaan se on muita ukonkorentoja lyhytruumiisempi ja töpäkämpi. Lento on viileämmällä säällä kuivan maan yllä usein ylösalas heittelehtivää. Normaalissa reviirilennossa lento on vakaata. Lentokorkeus vaihtelee - maan yllä usein muutaman metrin korkeudessa, mutta rannoilla ja vesistöillä usein hyvinkin matalalla. Kiertää reviirilennossa ympyrää, pysähtyen usein hetkeksi samalle paikalle. Lajin läheisin sukulainen, johon etelänukonkorento lienee helpoiten sekoitettavissa, on hohtoukonkorento.

Lennossa koiraan keskiruumis vaikuttaa vaalealta, sillä pohjaväri on melko vaaleanruskea ja kylkijuovat ovat leveät. Takaruumis on kirkkaan sininen, ja takaruumiin tyven sivuilla on laajat siniset läikät. Myös pieni koko ja jämäkkä, melko paksu takaruumis - ainakin verrattuna siniukonkorentoon - viittaavat tähän lajiin.

Otsa on vaaleampi kuin muilla ukonkorennoilla, olkajuovat ovat hyvin lyhyet ja kapeat. Keskiruumiin sivuilla on leveät vaaleat raidat, jotka ovat koiraalla keltaiset ja naaraalla vaaleankellertävät. Koiraan takaruumis on musta selkein sinisin kirjailuin, ja takaruumiin etuosan sivut ovat laajalti siniset ("paneeli"). Paras ja varmin tuntomerkki on kuitenkin takaruumiin 2. jaokkeen selkeä keltainen T- tai naulakuvio ("golftii"), jota reunustaa musta. Lähisukuinen hohtoukonkorento Aeshna affinis on keskiruumiin sivuilta lähes tasaisen vaalea, eikä koiraan takaruumiissa ole laisinkaan keltaista kuviontia. Hohtoukonkorentonaaraan ruumiin sivut ovat laajalti vihreät. Samankaltainen T-kuvio on vain kirjoukonkorennolla, joka kuitenkin eroaa etelänukonkorennosta mm. leveiden olkajuovien ja suuremman kokonsa avulla. Perälisäkkeet ovat pitkät. Keskiruumiin tummalla pohjavärillä risteilee kapeita, vaaleamman ruskeita, epäselvärajaisia raitoja.

Naaras on kuten koiras, mutta väritys on ruskea ja ne kuviot, jotka koiraalla ovat sinisiä, ovat naaraalla tyypillisesti keltaisia. Naaraan T-kuvio usein hyvin kapea tai sen "naula" voi jopa puuttua kokonaan. Naaraan yleisväritys on hailakka, takaruumiin etuosan ja keskiruumiin sivujen ollessa hyvin vaaleat.

Elinympäristö

Lähes kaikenlaiset seisovat makeat vedet, joissa runsas kasvillisuus. Suomessa havaitaan useimmiten rannikon tuntumassa, tällöin usein saarissa, merenlahdilla, rannikon niemillä, kaupunkien puistoissa, puutarhoissa jne., joskus kaukanakin vedestä.

Toistaiseksi ainoa tunnettu lisääntymispaikka oli matalavetinen ja lämmin merenlahden rantaniitty.

Esiintyminen

Päälentokausi: Euroopassa kesäkuusta joulukuuhun, Suomessa elo-lokakuu, päälentokausi elo-syyskuu. Aikuisia on tavattu 18.7.-24.10. välisenä aikana.

Suhteellisen harvinainen ja melko vähälukuinen laji. Useimmiten lajista havaitaan yksittäisiä yksilöitä, harvoin jopa kymmeniä, mutta laji on kuitenkin sangen näkyvä. Toistaiseksi Suomessa lähes yksinomaan eteläisten rannikkoseutujen laji. Sisämaahavaintoja tunnetaan mm. Lopelta, Kouvolasta ja Lappeenrannasta.

Etelänukonkorento löydettiin Suomesta ensimmäisen kerran Porvoosta syksyllä 2002. Tämän jälkeen on lajin havaittu olevan melko tavallinen vieras etelärannikolla elo-syyskuussa, ja mm. 2006 havaittiin useita kymmeniä yksilöitä. Lajin esiintyminen meillä lienee toistaiseksi pääosin Baltian harhailijoiden varassa (ks. Matti Hämäläisen artikkeli etelänukonkorennosta Sahlbergiassa pdf-muodossa), mutta lajin kotiutuminen lajistoomme on jo alkanut. Ensimmäinen onnistunut lisääntyminen Suomessa todettiin elokuussa 2007 Varsinais-Suomessa. Vuonna 2012 etelänukonkorentoja kuoriutui kymmenittäin eräältä merenrannan läheiseltä lammelta Helsingissä.

Euroopassa laji on levittäytynyt kovaa vauhtia kohti pohjoista ja on esim. Britannian eteläosissa syksyisin tavallisin ukonkorentolaji. Massavaelluksia havaitaan säännöllisesti ja lajin esiintyminen levinneisyysalueensa pohjoisreunoilla vaihtelee suuresti vuosittain vallitsevien ilmavirtausten mukaan.

Muuta

Lisääntyminen poikkeaa muista ukonkorennoista, sillä laji on "univoltiini": muna talvehtii, toukka kuoriutuu keväällä, ja kehitys aikuiseksi tapahtuu muutamassa kuukaudessa (sama ilmiö myös keijukorennoilla ja syyskorennoilla). Tämä saattaa rajoittaa lajin lisääntymistä Pohjois-Euroopassa.

Kuvia

Etelänukonkonrentokoiras, kuva Sulka Haro

Koiras, 27.8.06 Helsinki. Huomaa hädin tuskin erottuvat olkajuovat.

Koiras, 27.8.06 Helsinki.

Paritteleva pari, kuva Jukka Toivanen, Helsinki

Koiras. Kuva: Jukka Toivanen, Helsinki

Naaras, huomaa erittäin pitkät perälisäkkeet. Tämä naaras on sinisen sävyinen. Kuva Jukka Toivanen, Helsinki

Naaras. Takaruumiin 2. jaokkeen keltaisen naulakuvion "naulaosa" voi puuttua kokonaan, kuten tällä yksilöllä. Kuva: Lisse Tarnanen

Sini-(vas) ja etelänukonkorentonaaraat. Etelänukonkorento on muodoltaan kompaktimpi ja huomattavasti siniukonkorentoa pienempi. Kuva: Petri Parkko

Vastakuoriutunut etelänukonkorennon naaras. Särkisalo, 8/07. Kuva: Janne Koskinen

Etelänukonkorennon exuvia. Toukkanahka on pieni (32mm), pyyntinaamari on kapea, ja 9. jaokkeen sivupiikit ulottuvat 10. jaokkeen takareunaan asti. Särkisalo 8/07. Kuva: Janne Koskinen

Lähteet

Askew, R.R. 2004: The Dragonflies of Europe.
Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Hämäläinen, M. 2003: Sahlbergia 8:49-54.
Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
Powell, D. 1999: A Guide to the Dragonflies of Great Britain.
http://www.korento.net

Ruskoukonkorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Ukonkorennot (Aeshnidae)
Suku:	Aeshna Fabricius 1775
Laji:	grandis (Linnaeus 1758)

Levinneisyys

Ruskoukonkorento (Aeshna grandis) on Suomessa hyvin yleinen laji. Se on ukonkorennoistamme helpoimmin tunnettavia lajeja ja todennäköisimmin juuri se laji, johon luonnontarkkailija kiinnittää sudenkorennoista ensimmäisenä huomionsa.

Koiras, Helsinki. Kuva: Jukka Toivanen

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Koko: 70-77 mm. Isokokoinen, huomiotaherättävän ruskea laji. Ainoa ukonkorento, jolla myös siivet ovat aina selvästi tumman kellanruskeat ja läpikuultavat. Vaikka monien muiden ukonkorentojen siivet voivat värittyä, on ruskoukonkorennon siipien ruskea aina hyvin voimakas. Ruumiin pohjaväri kauniin suklaanruskea. Keskiruumiin sivujuovat selvät ja keltaiset, olkajuovat puuttuvat kokonaan. Takaruumiin sivuilla koiraalla sininen täplärivi, naaraan täplät valkeat - kellertävät. Takaruumis päältä tasaisen ruskea.

Elinympäristö

Elää kaikenlaisissa seisovissa vesissä. Suosii etenkin reheviä järviä ja lampia, mutta elää myös karummissa suolammissa. Lentää usein kaukanakin vedestä, melkeinpä minkälaisessa aukeassa biotoopissa tahansa. Lajia tapaa yleisenä mökkipihoilta, niityiltä, teiden varsilta ja lähes kaikkialta missä vain on lämmintä ja saalistettavia hyönteisiä.

Esiintyminen

Päälentokausi: Heinä - syyskuu. Aikuisia on tavattu 30.5.-22.10. välisenä aikana.

Erittäin yleinen, joskin melko vähälukuinen laji. Laji on suuri, erittäin näkyvä, liikkuva ja laajalle levinnyt, mutta muiden ukonkorentojen tapaan yksilöitä havaitaan useimmiten yksittäin tai joitain yksilöitä kerrallaan. Jokapaikanlaji koko Suomessa, puuttuu aivan pohjoisimmasta päälaen Lapista.

Kuvia

Ruskoukonkorento, koiras. Hattula 28.7.2008. Kuva: Jussi Mäkinen

Naaras, Helsinki. Kuva: Jukka Toivanen

Ruskoukonkorentonaaras. Kuva: Rane Olsen

Ruskoukonkorentonaaras munimassa. Kuva: Rane Olsen

Naaras munimassa, Helsinki 2012. Kuva: Jussi Mäkinen.

Toukat kuvattu lasiastiassa. Odilampi, Espoo. Kuvat: Jukka Toivanen

Lähteet

Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
Hämäläinen, M. 1984 - Odonata of Inari Lapland. - Kevo Notes 7
Askew, R. 2004: The Dragonflies of Europe
Karjalainen, S. 2002: Suomen sudenkorennot
http://www.hatikka.fi
http://www.korento.net

Pohjanukonkorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Ukonkorennot (Aeshnidae)
Suku:	Aeshna Fabricius 1775
Laji:	caerulea (Ström 1783)

Levinneisyys

Pohjanukonkorento (Aeshna caerulea) esiintyy Suomessa kaikkialla, ollen etelässä erittäin harvinainen suolaji, mutta pohjoisessa jopa yleisin ukonkorentolaji.

Pohjaukonkorentokoiras on heleän sininen. Kuva Petri Metsälä

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Koko: 56-65mm. Pienikokoinen pohjanukonkorento on kooltaan lähellä pieniä etelänukonkorentoa ja karvaukonkorentoa.

Koiras on pohjaväriltään hyvin tummanruskea voimakkain takaruumiin sinisin kirjailuin. Takaruumiin kirkkaansiniset kirjailut ovat laajat eikä seassa ole keltaisia kuviointeja, vrt. muut ukonkorennot. Olkajuovat lyhyet ja kapeat, usein puuttuvat kokonaan. Keskiruumiin sivujuovat hyvin kapeat, koiraalla heleän siniset, ja etummainen tekee yläosassaan voimakkaan mutkan. Viileällä säällä koiraan kuvioinnit tummenevat violetinsävyisiksi.

Naaras on väritykseltään koirasta huomattavasti himmeämpi ja kuvioinnit ovat kellertävät, mutta on tunnettavissa muutoin samoilla tuntomerkeillä kuin koiraskin.

Costa on ruskea ja silmät koskettavat toisiaan päälaella vain lyhyeltä matkaa, toisin kuin muilla ukonkorennoilla.

Pohjanukonkorento laskeutuu usein maahan ja kiville vaakatasoon, usein vaaleille pinnoille. Voi laskeutua myös tarkkailijan päälle.

Elinympäristö

Etelä-Suomessa laajojen luonnontilaisten suoaluiden harvinainen asukki. Laji yleistyy suoalueilla (erityisesti rimpiset nevat) pohjoiseen päin mentäessä ja Pohjois-Lapissa on lähes kaikissa biotoopeissa esiintyvä jokapaikanlaji.

Esiintyminen

Etelä-Suomessa hyvin harvinainen ja paikallinen. Pohjois-Suomessa suhteellisen yleinen, Pohjois-Lapissa ehkä yleisin tai ainakin näkyvin korentolaji.

Runsaudesta vaikea antaa selkeää kuvaa lajin esiintymisen takia. Ehkä paras olisi kuvata lajia Etelä-Suomessa hyvin harvinaiseksi ja melko vähälukuiseksi, Lapissa hyvin yleiseksi ja vähälukuiseksi. Lapissa pohjanukonkorentoa lentää lähes kaikkialla, mutta useimmiten vain yksitellen. Aikuisia on tavattu 2.6.-15.9. välisenä aikana.

Kuvia

Pohjanukonkorentonaaras on pieni ja yleensä ruskeakeltainen. Huomaa kapeat kylkijuovat ja olemattomat hartiajuovat. Kuva Petri Metsälä

Naaras, Utsjoki. Kuva Jukka Toivanen

Pohjanukonkorennon koiras - huomaa lajityypillinen kylkijuova. Turtola 7/2006, Rane Olsen.

Pohjanukonkorentokoiras, huomaa olemattomat hartiajuovat ja vain lyhyeltä matkalta toisiaan koskettavat silmät. Kuva: Rane Olsen

Pohjanukonkorentokoiraan kylkijuovat ovat erittäin kapeat ja takaruumis laajalti sininen. Hamina 6/07, Petri Parkko.

Pohjanukonkorennon elinympäristöä Etelä-Hämeestä. Renko 7/08. Kuva: Jussi Mäkinen.

Lähteet

Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
Hämäläinen, M. 1984 - Odonata of Inari Lapland. - Kevo Notes 7
Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot
Askew, R. 2004: The Dragonflies of Europe

Kirjoukonkorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Ukonkorennot (Aeshnidae)
Suku:	Aeshna Fabricius 1775
Laji:	cyanea (Müller 1764)

Levinneisyys

Kirjoukonkorento (Aeshna cyanea) on melko yleinen, mutta paikoittainen ja usein vähälukuisena ilmenevä laji Etelä-Suomessa. Se lentää ukonkorennoksi matalalla ja on siksi muihin ukonkorentolajeihin verrattuna usein helppo tarkkailtava.

Koiras, Helsinki. Kuva: Jukka Toivanen

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus: 67-76mm. Päälentokausi: heinä-syyskuu. Aikuisia on tavattu 11.6.-23.10. välisenä aikana.

Lennossa

Keskikokoinen ukonkorento. Lentää yleensä matalalla ja pysähtelee usein paikalleen lekuttelemaan. Keskiruumis sivulta suurimmaksi osaksi räikeän vaaleanvihreä; keskellä vain kapea musta pystyjuova. Olkajuovat leveät. Takaruumiin ylätäplät vaaleanvihreät, koiraalla peräpäässä siniset. Ainoa ukonkorento, jolla 9.-10. jaokkeen ylätäplät yhtyvät. Siivet kirkkaat. Koiras sekoitettavissa lähinnä karvaukonkorentokoiraaseen, jolla samankaltainen väritys. Karvaukonkorento on kuitenkin selvästi pienempi, sen laajalti vihreillä keskiruumiin sivulla on kaksi kapeaa mustaa pystyjuovaa ja sen peräpään ylätäplät ovat erilliset. Koiras muistuttaa myös viherukonkorentoa, mutta tällä keskiruumiin sivut ovat yksiväriset, silmät ovat siniset ja takaruumiin kuviointi kokonaan sinistä. Naaraan voi sekoittaa rannikkoukonkorentonaaraaseen, jolla samoin selvät olkajuovat. Naaras eroaa viherukonkorentonaaraasta siten,että viherukonkorennon keskiruumiin sivut ovat yksiväriset, ja takaruumiin sivut laajalti vihreät.

Levossa

Aikuinen: keskiruumiin vaaleat osat vaaleanvihreät; sivut pääasiassa vaaleat, keskellä yksi kapea musta pystyjuova ja sen edessä alhaalta työntyvä toisen aihe. Sivulautuman ja leveiden olkajuovien väliin jää olkajuovien levyinen tummanruskea juova. Koiraan takaruumiin ylätäplät vaalean vihreät, 8.-10. jaokkeessa siniset. Sivutäplät koiraalla siniset, naaraalla vihreät tai keltaiset. Takaruumiin 2. jaokkeessa päällä kiilamainen kuvio (vain etelänukonkorennolla samantapainen). Käytännöllisesti katosen ainoa ukonkorentomme, jolla takaruumiin 9.-10. jaokkeen sivutäplät yhtyvät päältä katsottaessa (joskus isoukonkorentonaaraalla yhtyvät täplät). Naaraan täplät voivat olla lähes erilleen kuroutuneet. Koiraan uloimpien perälisäkkeiden kärjet taipuvat kärjistään jyrkästi alaspäin. Nuori: keski- ja takaruumiin vaaleiden osien väritys nuorilla hailakan keltainen – valkoinen.

Elinympäristö

Lisääntyy puiden reunustamilla lampareilla ja virroilla, esimerkiksi puutarhalampareilla. Lentää usein pienillä metsän keskellä olevilla avoimilla paikoilla, pikkuteiden ja hitaasti virtaavien purojen ja jokien yllä, usein varjoisammissa paikoissa kuin muut ukonkorentolajit. Naaraiden on havaittu munivan jopa uima-altaisiin, ihmisten kenkiin, asvalttiin ja muihin omituisiin paikkoihin.

Esiintyminen

Etelä-Suomessa melko yleinen ja melko vähälukuinen. Useimmiten havaitaan yksittäisiä yksilöitä, mutta kts. alla kohta "Muuta". Laji on myös melko paikoittainen, sillä se suosii puiden varjostamia pienialaisia vesialueita. Aikuisia on tavattu 6.6.–30.10. Päälentokausi kestää heinäkuulta ja syyskuulle. Levinneisyys pääosin Etelä-Suomi noin Vaasa - Joensuu -linjan eteläpuolella. Keski-Euroopassa hyvin yleinen, levittäytynyt Britanniassa viime vuosikymmeninä pohjoiseen päin.

Muuta

Normaalisti esiintymislammikolla partioi vain yksi koiras. Ensivaikutelma kuitenkin pettää, sillä koiraat vaihtavat "vartiovuoroa" noin 10-40min välein, riippuen yksilötiheydestä. Vaikka vaikutelma on, että lammella on jatkuvasti vain yksi koiras, vaihtuu tämä lisääntyvä koiras aina silloin tällöin. Niinpä lisääntymispaikoilla hetkittäin tavattavien yksilöitten määrä ei korreloi paikalla oikeasti lisääntyvien yksilöitten määrän kanssa.

Koiras partioi paikalla, ja reagoi sitä aggressiivisemmin muihin koiraisiin mitä vähemmän aikaa partiovuorossa ollut koiras on ollut paikalla. Noin 40 minuutin jälkeen koiras usein jättää lisääntymispaikan ja uusi koiras saapuu tilalle.

Kuvia

Koiras, Helsinki. Kuva: Jukka Toivanen

Koiraan perälisäkkeet ja takaruumiin viimeiset jaokkeet. Kuva: Rane Olsen

Naaras, Helsinki. Kuva: Jukka Toivanen

Koiras, 13.7.2006 Hollola

Kirjoukonkorennon naaras on erittäin vihreä. Lemland 9/06, Janne Koskinen

Kirjoukonkorennon vastakuoriutunut koiras. Vantaa 8/07, kuva Miikka Friman.

Kirjoukonkorennon toukka. Helsinki 29.8.08 Kuva: Petro Pynnönen.

Täysikasvuinen, lähes kuoriutumisvalmis kirjoukonkorennon toukka kuvattuna luonnollisessa elinympäristössään, vanhassa uima-altaassa. Lajin minimitekijöitä ovat muun muassa varjoisuus, vesialueen pieni koko ja veden riittävä kirkkausaste, mutta laji ei suoranaisesti tarvitse vesi- tai rantakasveja elääkseen. Toukat vaativat kuitenkin pedoilta piiloutumiseen ja saaliin väijymiseen soveltuvia piilopaikkoja, tässä tapauksessa allasta varjostavista puista pohjalle pudonneita lehtiä ja oksia. Vantaa, Miikka Friman.

Kirjoukonkorennon pyyntinaamari on pitkä ja kapea. Samanlainen on vain pohjan- ja etelänukonkorennolla. Pään takareuna on koverampi kuin muilla ukonkorennoillamme. Kuva Jussi Mäkinen.

Lähteet

Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Hippa, H.: Someron sudenkorennoista; Odonata. Lounais-Hämeen Luonto 15:26-28.
Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
http://www.hatikka.fi
Brooks, S. 1997: Field Guide to the Dragonflies and Damselflies of Great Britain and Ireland

Viherukonkorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Ukonkorennot (Aeshnidae)
Suku:	Aeshna Fabricius 1775
Laji:	viridis Eversmann 1836

Levinneisyys

Rauhoitettu laji!

Viherukonkorento (Aeshna viridis) on Suomen harvinaisin ukonkorentolaji. Se lisääntyy vain järvillä, joilla elää harvinaista sahalehteä (Stratiotes aloides).

Viherukonkorentokoiras on erittäin kirkasvärinen. Kuva Petri Metsälä.

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Koko: 65-75 mm. Keskikokoinen ukonkorento. Helppo tuntea kokovihreistä keskiruumiin sivuista, joissa ei ole lainkaan muille ukonkorennoille tyypillisiä tummia pystyjuovia. Olkajuovat leveät ja vihreät.

Koiraan keskiruumis on vihreä ja takaruumiin täplät kirkkaan siniset, joten se antaa kaksivärisen vaikutuksen, silmät loistavan siniset ja taivasta vasten näkyy, että siivet ovat hieman rusehtavat tummentuen kärkeä kohti.

Naaras on pohjaväriltään kokonaan kellanvihreä, silmät kullankeltaiset. Erittäin leveät olkajuovat yhtyvät keskiruumiin sivujen vihreään.

Viherukonkorennon voi sotkea lähinnä vain kirjoukonkorentoon, jolla on samoin sinivihreä väritys ja leveät olkajuovat, mutta kirjoukonkorennon keskiruumiissa on tummia pystyraitoja ja koiraan takaruumiissa on vihreää. Keisarikorento on väritykseltään saman oloinen, mutta sen silmät ovat selvästi vihreät ja sen takaruumis on lennossa selvästi alaspäin mutkalla. Siltä puuttuvat lisäksi olkajuovat kokonaan. Molemmilla em. lajeilla on kirkasväriset siivet.

Elinympäristö

Vaativa laji, joka on tiukasti kytköksissä sahalehden esiintymiseen. Sahalehti (Stratiotes aloides) (vanh. kievana) on vesikasvi, jota esiintyy Suomessa harvinaisena vain neutraaleissa tai vähän emäksisissä järvissä. Lisäksi sahalehti lisääntyy Suomessa vain suvullisesti, joten sen levittäytyminen on hyvin rajoittunutta. Myös toinen Euroopassa tavattava Aeshna-laji, A. isoceles [syn. A. isosceles] on laajalti elinaluidensa rajoilla samankaltainen sahalehdensuosija. Lajin toukat ovat pääosin yöaktiivisia.

Viherukonkorento ja sahalehti

Naaras munii pääosin sahalehtikasvustoihin ja toukat suosivat voimakkaasti sahalehtien lehtiruusukkeiden tyviä oleskelupaikkoinaan. Naaras voi joskus harvoin munia muillekin kasveille vaikka sahalehteä olisi lähettyvilläkin, ja toukkiakin saatetaan löytää myös kasvustojen ulkopuolelta.

Tarkkaa syytä lajien väliselle suhteelle ei tiedetä. Sahalehti kuitenkin tarjoaa hyvän suojan kaloja vastaan, ja toukan yöaktiivinen käytös on myös yleistä sudenkorentolajeilla joiden pääsaalistajia ovat kalat.

Viherukonkorento ei ole kuitenkaan kaikkialla elinalueellaan täysin riippuvainen sahalehdestä, vaan jo Ruotsista ja Hollanista on havaintoja siitä, että laji voi lisääntyä myös vesistöissä joissa sahalehti ei esiinny. Siperian alueella ja lajin levinneisyysalueen itäosissa sanotaan viherukonkorennon olevan sidoksissa pajujen (Salix) esiintymiseen.

Sahalehdestä voit lukea perustietoja tästä linkistä.

Esiintyminen

Etelä-Suomessa, pohjoisimmat löydöt Iistä ja Iisalmesta. Hyvin harvinainen laji ja melko vähälukuinen laji, jolla vain toistakymmentä esiintymispaikkaa; näillä useimmiten vähälukuinen mutta näkyvä, pääosin muutamista pariinkymmeneen yksilöä. Päälentoaika heinä-elokuussa, aikuisia on tavattu 30.6.-16.9. välisenä aikana.

Muuta

Rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla. Mainittu Luontodirektiivin IV(a) -liitteessä, jossa luetellut lajit edellyttävät tiukkaa suojelua. Lisääntymispaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kiellettyä. Vanhempi suomenkielinen nimi on kievanakorento, kievana on lajille elintärkeän sahalehden vanhempi synonyymi.

Kuvia

Viherukonkorento koiras, Parikkala, kuva: Risto Toivonen.

Viherukonkorentonaaras valmistautuu munimaan sahalehteen, kuva: Sulka Haro.

Viherukonkorentonaaras, kuva: Petro Pynnönen.

Viherukonkorennon biotoobbia Pälkäneellä. Petro Pynnönen

Sahalehteä kasvava lampare. Hämeenlinna, Hauho. Kuva: Jussi Mäkinen.

Viherukonkorennon toukka. Toukat elävät sahalehtituppaissa, joihin naaraat munivat. Oletettavasti sahalehti vähentää toukkiin kohdistuvaa saalistuspainetta.

Lähteet

Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Corbet, P. 2008: Dragonflies
Rassi, P., Alanen, A., Kanerva, T. & Mannerkoski, I. (toim.). 2001: Suomen lajien uhanalaisuus 2000. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, Helsinki.
Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
Rantala, M.J., Ilmonen, J. ym. 2004: The macrophyte, Stratiotes aloides, protects larvae of dragonfly Aeshna

viridis against fish predation. - Aquatic Ecology 38: 77–82

korento.net
http://www.ymparisto.fi/default.asp?contentid=85169&lan=FI

Siniukonkorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Ukonkorennot (Aeshnidae)
Suku:	Aeshna Fabricius 1775
Laji:	juncea (Linnaeus 1758)

Levinneisyys

Siniukonkorento (Aeshna juncea) on ruskoukonkorennon ohella tavallisin suomalainen ukonkorento.

Siniukonkorentokoiras. Kuva: Jukka Toivanen

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus: 65-80 mm.

Keskikokoinen ukonkorento. Kun Suomessa näkee loppukesällä ison, kirkassiipisen sudenkorennon lentämässä, on kyseessä usein siniukonkorento. Kirkkaat siivet, sininen yleisväri takaruumiissa ja koiraan selvät olkajuovat erottavat lajin toisesta yleisestä lajista ruskoukonkorennosta. Tarkemmin tarkasteltuna siniukonkorennon voi määrittää lennossakin. Tarkkana saa kuitenkin olla, sillä Suomessa elää kolme hyvin samannäköistä lajia: suo-, iso- ja rannikkoukonkorento. Selvästi pienempi etelänukonkorento on myös syytä pitää mielessä etenkin etelärannikolla retkeillessä, ja pohjoisempana pohjanukonkorento on varteenotettava sekoittamismahdollisuus. Kaiken lisäksi vikkelästi lentäviltä ukonkorennoilta ei ole helppoa nähdä olennaisia tuntomerkkejä, mutta kokemuksen karttuessa se on mahdollista. Ukonkorentojen määrittäminen maastossa ei ole aina helppoa. Koiras ja naaras ovat siksi erinäköisiä, että ne käsitellään tässä erikseen.

Lennossa, koiras: Takaruumis tumma, sinitäpläinen, täplät pieniä (alle puolet jaokkeiden pituudesta) ja siksi takaruumiin väritys näyttää synkähkön sinertävältä (erona iso- ja rannikkoukonkorentoon, joilla selvemmin sininen takaruumis). Keskiruumiin vaaleat sivujuovat melko kapeat ja kellertävät, niiden väliin jäävä tumma juova hieman leveämpi kuin kumpikaan vaaleista. Etummaisen juovan yläetureuna tekee mutkan ja juova kapenee selvärajaisesti yläosastaan noin 1/3 matkalta. Keskelle jäävässä tummassa kaistaleessa yksi täplä keskellä. Olkajuovat yleensä kapeat. Näistä johtuen keskiruumiin yleisväri melko tumma ja kontrastikas (ero suoukonkorentoon). Pitää lennossa takaruumistaan suoraan taaksepäin suuntautuneena ja hieman kaarella, takapää osoittaa alaspäin. Tämä on erona suoukonkorentoon, mutta asentoa voi olla vaikea tulkita.

Lennossa, naaras: Naaras on koirasta ruskeampi ja takaruumis selvästi paksumpi eikä etupäästään kaventunut. Naaraan siivet voivat olla varsin ruskeat, jolloin sekoitusmahdollisuus ruskoukonkorentoon on olemassa. Keskiruumiin kuviointi kuten koiraalla, olkajuovat heikommat tai jopa puuttuvat. On ehkä parempi jättää lentomääritys naaraista tekemättä, ks. naaras levossa.

Levossa, koiras: Edellä mainitut tuntomerkit pätevät levossa olevallekin. Tarkemmin katsottaessa takaruumiin sinisten täplien väliin jää keltaiset kolmiomaiset täpläparit jaokkeissa 2-7. Näistä kolmannessa jaokkeessa oleva vaihtelee muodoltaan kaikkein vähiten ja on käyttökelpoisin yksittäinen värituntomerkki erona suoukonkorentoon. Silmien takana yleensä selvä keltainen (epämääräisen värinen nuorilla) täplä, ks. kuvat alla. Etusiipien kylkisuoni kellertävä. Otsan ja suukilven välissä kulkeva juova, otsasauma, kapenee yleensä sivuilla silmiä kohti (suoukonkorennolla yleensä tasaleveä otsasauma). Keskiruumiin alapuolella on korkeintaan pienet kellrtävät täplät, vrt. Suoukonkorento, jolla täplät ovat kookkaat. Ks. kuvat alla.

Levossa, naaras: Keskiruumiin sivujen juovitus, ks. koiras. Olkajuovat keskimäärin koiraan juovia heikommat ja voivat puuttua kokonaan. Takaruumiin väritys hyvin samankaltainen kuin muilla sinisillä ukonkorennoilla. Parhaat erot muihin lajeihin ovat juuri keskiruumiin sivujuovat ja perälisäkkeiden muoto. Muita lajeja voi sulkea pois mm. seuraavia tuntomerkkejä käyttämällä: Vaaleat kylkisuonet siivissä erona isoukonkorentoon, perälisäkkeet eivät ole suippokärkiset. Rannikkoukonkorennolla yleensä voimakkaat olkajuovat ja keskiruumiin sivujuovat tasalevyiset, lisäksi rannikkoukonkorennon kalvoke takasiiven tyvessä on kokovaalea, muilla lajeilla ainakin tyvestä tummanruskea. Suoukonkorentonaaras on hyvin samannäköinen, mutta sillä ei ole keltaisia täpliä silmien takana, keskiruumiin sivujuovien välissä usein enemmän kuin yksi vaalea laikku, ja ennenkaikkea sen perälisäkkeet ovat selvästi pyöreäkärkiset. Otsan ja suukilven välissä kulkeva juova, otsasauma, kapenee yleensä sivuilla silmiä kohti (suoukonkorennolla yleensä tasaleveä otsasauma).

Siniukonkorento/suoukonkorento -lajipari on ehkä Suomen pahimpia määrityspähkinöitä, joten ei kannata hötkyillä vaan on hyvä harjoitella rauhassa näitä tarkkaillen. Yksittäisten tuntomerkkien suhteen esiintyy vaihtelua, joten määrityksen tulee perustua usean tuntomerkin yhdistelmään!

Elinympäristö

Lähes kaikkialla. Elää monenlaisissa vesistöissä ja liikkuu laajalti myös kauempana vesistä. Lajiin voi törmätä käytännöllisesti katsoen koko Suomessa.

Esiintyminen

Päälentoaika heinä-syyskuu. Aikuisia tavattu 22.5.-25.10. välisellä ajalla. Hyvin yleinen ja melko vähälukuinen. Jokapaikanlaji, mutta suurena korentona yksilömäärät eivät niin suuria kuin pienemmillä lajeilla - useimmiten vain muutamia yksilöitä. On saattanut olla viime vuosina aiempaa vähälukuisempi. Esiintyy koko Suomessa ollen laajalti yleisin ukonkorentomme, mutta pohjoisessa Lapissa selvästi pohjanukonkorentoa harvinaisempi.

Kuvia

Siniukonkorennot parittelevat. Kuva: Sulka Haro

Siniukonkorentokoiras. Kuva: Rane Olsen

Siniukonkorentonaaras. Kuva: Rane Olsen

Siniukonkorentonaaras munimassa. Kuva: Rane Olsen

Naaras, jolla tyypilliset keskiruumiin sivujuovat. Kuva: Petro Pynnönen

Koiras, jolla silmäntaustäplät poikkeuksellisesti puuttuvat. Kuva: Jussi Mäkinen

Normaali koiras. Huomaa lisäksi pienet värityserot keskiruumiissa. Molemmat yksilöt 26.8.2006 Helsinki, Uutela. Kuva: Jussi Mäkinen

Siniukonkorento, koiras. Helsinki 2012. Kuva: Jussi Mäkinen

Siniukonkorento, naaras. Kuva: Sulka Haro

Siniukonkorento, koiras. Kuva: Sulka Haro

Siniukonkorentonaaras munimassa. Huomaa keltaiset täplät silmien takana. Kuva: Sulka Haro

Siniukonkorentoja (yllä) ja suoukonkorentoja (alla). Huomaa, kuinka siniukonkorennon otsasauma kapenee reunoilla silmiä kohti. Suoukonkorennon otsasauma on koko pituudeltaan tasapaksu. Myös tämän tuntomerkin suhteen esiintyy vaihtelua, joten se ei pelkästään riitä määritysperusteeksi.

Siniukonkorennon otsasauman kapeneminen näkyy tässä selkeästi. Kuva: Rane Olsen

Siniukonkorennoilla yksilöiden väliset erot kuvioiden muodoissa ja värityksessä ovat suuria. Lähikuvassa kahden siniukonkorentokoiraan takaruumiiden tyviosaa.

Siniukonkorennolla on vain heikot täplät keskiruumiin alapuolella jalkojen takana. Täplät voivat myös puuttua. Kuvat: Jussi Mäkinen.

Siniukonkorennon toukkia.

Lähteet

Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
Valle, K. J. 1952: Sudenkorennot, Odonata, - Suomen eläimet 7.
Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
Hämäläinen, M. 1984 - Odonata of Inari Lapland. - Kevo Notes 7
http://www.korento.net

Suoukonkorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Ukonkorennot (Aeshnidae)
Suku:	Aeshna Fabricius 1775
Laji:	subarctica Walker 1908

Levinneisyys

Suoukonkorento (Aeshna subarctica) on läheistä sukua siniukonkorennolle ja muistuttaa sitä hyvin paljon.

Suoukonkorento, koiras, Espoo. Kuva: Jukka Toivanen.

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus: 70-76 mm.

Keskikokoinen ukonkorento. Kuuluu neljän sinisen ukonkorennon ryhmään (iso-, rannikko-, sini- ja suoukonkorento), jotka muistuttavat hyvin paljon toisiaan. Kaikilla näillä on keskiruumiin sivuilla kaksi kapeahkoa vaaleaa juovaa, joiden väliin jää vaaleita juovia leveämpi tumma alue.

Suoukonkorennon juovat ovat tasaleveät, etummainen usein mutkittelevarajainen etuosastaan. Väliin jäävässä tummassa juovassa yleensä kolme vaaleaa läikkää. Joskus ylin vaalea täplä on kiinni etummaisessa kylkijuovassa tai täpliä on vain kaksi.

Olkajuovat koiraalla melko voimakkaat, naaraalla heikommat tai puuttuvat kokonaan. Takaruumiin jaokkeiden takareunojen täplät melko pieniä, samantapaiset kuin siniukonkorennolla. Koiraan kuviot vaaleat tai sinertävät, naaraalla valkeat - keltaiset. Kylkijuovat usein vihertävän siniset, kylmän sävyiset, eivät niin keltaiset kuin siniukonkorennolla. Otsan ja suukilven välissä kulkeva juova, otsasauma, ei kapene sivuilla silmiä kohti.

Edellämainittujen lisäksi Koiraan paras yksittäinen ero siniukonkorentoon on takaruumiin 3. jaokkeen keskellä oleva täplä, joka suoukonkorennolla epämääräisen muotoinen, etureunasta suora ja takareunastaan röpelöinen. Siniukonkorennolla kyseinen täplä on selkeästi kolmiomainen. Uloimmat perälisäkkeet ovat kärjistään selvästi pyöristyneet.

Naaraan paras ero siniukonkorentoon edellämainittujen lisäksi on selvästi kärjestään pyöristyneet perälisäkkeet.

Usein hyviä suuntaa-antavia eroja siniukonkorentoon ovat lisäksi kokomusta silmien takaosa sekä se, että otsan ja suukilven yläosan välinen musta sauma on sivuilta yhtä leveä kuin keskeltä. Nämä tuntomerkit ovat kuitenkin vaihtelevia, eikä niitä yksistään voi käyttää lajin määrittämiseen (toisin kuin esimerkiksi "Field guide to the Dragonflies of Britain and Europe" -kirjassa todetaan). Naaraalla takaruumiin 4.-6. jaokkeiden etureunan täplät ovat yleensä yhtyneet tyvirenkaaksi, toisin kuin siniukonkorennolla. Suoukonkorennolla on keskiruumiin alapuolella, jalkojen takana, kaksi suurta, pisaranmuotoista vaaleata laikkua, jotka siniukonkorennolla ovat pienet tai puuttuvat. Lennossa koiras lentää usein takaruumis hieman yläviistoon suunnattuna ja on vaaleampi ja hieman "sinisempi" kuin siniukonkorento, jonka takaruumis on usein lievästi kaarella alaspäin.

Yksittäisten tuntomerkkien suhteen esiintyy vaihtelua, joten määrityksen tulee perustua usean tuntomerkin yhdistelmään! Varsinkin sini- ja suoukonkorentojen tuntomerkit vaihtelevat suuresti, joten näiden lajien varma määrittäminen edellyttää yleensä yksilöiden yksityiskohtaista tarkastelua.

Elinympäristö

Oikealla: Suoreunuksinen lampi Tammelassa, Etelä-Hämeessä. Tällä lammella lensi mm. isoukonkorento, suoukonkorento, taigatytönkorento ja pikkulampikorento.

Suoukonkorento on nimensä mukaisesti selvemmin rajoittunut suoympäristöön. Sen tyypillisimmät lisääntymispaikat ovat pieniä suolampia, joita reunustaa rahkasammal. Koiraat partioivat tyypillisesti suolampien rannoilla, naaraita (kuten mitä tahansa ukonkorentonaaraita) voi tavata kauempanakin lammista.

Esiintyminen

Melko yleinen ja melko vähälukuinen laji. Sangen paikoittainen suolaji, josta havaitaan useimmiten vain muutamia yksilöitä per paikka. Laji on kuitenkin monilla alueilla yleinen ja esiintyy lähes jokaisella suolammella. Elää koko Suomessa aivan pohjoisinta Lappia lukuunottamatta. Pohjoisin havainto yksittäisestä yksilöstä Kilpisjärveltä. Selvästi harvalukuisempi kuin sisarlajinsa siniukonkorento. Sirkumpolaarinen laji, jonka alalaji elisabethae elää Euraasiassa, nimialalaji subarctica Pohjois-Amerikassa.

Päälentokausi: heinä-elokuu. Aikuisia on tavattu 2.6.-10.10. välisenä aikana.

Kuvia

Suoukonkorentokoiras, Espoo. Kuva: Jukka Toivanen

Osa suoukonkorentokoiraista (oik) on varsin sinisiä ja ne muistuttavat siksi isoukonkorentoa (vas). Kuvat: Timo Päivinen

Koiras, 1.8.06, Tammela. Huomaa lajityypillinen kuviointi takaruumiin 3. jaokkeessa, jonka keskellä on lähes nelikulmaiset täplät. Siniukonkorennolla vastaavat täplät ovat bumerangin malliset.

Koiras.

Koiras, 1.8.2006, Tammela. Huomaa lajityypillisesti musta silmäntaus ja etummaisen sivujuovan tyypillinen muoto: ala- ja yläosa yhtäpaksut, välissä pieni kuroutuma.

Naaras, 30.8.2006, Hämeenkoski.

Naaras, 16.7.2007, Hollola. Kuva: Jussi Mäkinen

Naaras, 30.6.2008, Hämeenlinna. Kuva: Jussi Mäkinen

Naaras, 30.8.2006, Hämeenkoski. Huomaa lajityypilliset takaruumiin 4.-6. jaokkeiden etureunan ohueksi tyvirenkaaksi yhdistyneet täplät. Kuva: Jussi Mäkinen

Naaras, 17.7.2006, Turtola. Kuva: Rane Olsen

Naaraan perälisäkkeet, 17.7.2006, Turtola. Kuva: Rane Olsen

Koiraan kyljen kuviot, yksilö oli teneraali, joten väritys ei vielä lopullinen. Kuva: Rane Olsen

Siniukonkorentoja (yllä) ja suoukonkorentoja (alla). Huomaa, kuinka siniukonkorennon otsasauma kapenee reunoilla silmiä kohti. Suoukonkorennon otsasauma on koko pituudeltaan tasapaksu. Myös tämän tuntomerkin suhteen esiintyy vaihtelua, joten se ei pelkästään riitä määritysperusteeksi.

Suoukonkorennon keskiruumiin alla on kookkaat kellertävät läiskät, toisin kuin siniukonkorennolla. Kuva: Jussi Mäkinen.

Suoukonkorennon toukkia. Toukka on vaikea erottaa siniukonkorennon toukasta, mutta se on kiiltävämpi, kutikulassa on vähemmän pieniä okasia, ja jalat ovat suhteessa siniukonkorennon jalkoja lyhyemmät. Perälisäkkeiden cercit ovat pitkät, kattaen noin 2/3 paraproktien pituudesta.

Lähteet

Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
Valle, K. J. 1952: Sudenkorennot, Odonata, - Suomen eläimet 7.
Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
http://www.hatikka.fi

Rannikkoukonkorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Ukonkorennot (Aeshnidae)
Suku:	Aeshna Fabricius 1775
Laji:	serrata Hagen 1856

Levinneisyys

Rannikkoukonkorentoa (Aeshna serrata) tavataan Euroopassa vain Itämeren alueella. Nimensä mukaisesti se viihtyy hyvin tiukasti rannikon tuntumassa ja harhautuu vain aniharvoin sisämaahan.

Rannikkoukonkorento, koiras. Kuva: Sulka Haro.

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus: 75-81 mm.

Iso ukonkorento, joka sekoitettavissa muihin 'sinisiin' ukonkorentoihin, ks. siniukonkorento. Naaraan voi sekoittaa myös kirjoukonkorentoon.

Lennossa, koiras: Vaikea erottaa isoukonkorennosta, sillä molemmat ovat kookkaita ja takaruumiiltaan heleän sinisiä. Vaikka nämä esiintyvät yleensä aina erilaisissa biotoopeissa, ei sitä voi täysin varmasti käyttää tuntomerkkinä. Tarkkaan katsottuna rannikkoukonkorennon keskiruumiin sivujuovat näkyvät tasaleveinä ja olkajuovat erottuvat selvästi. Olkajuovan ja etummaisen sivujuovan välinen tumma alue näyttää yhtä leveältä kuin keskiruumiin sivujuovien väliin jäävä tumma juova. Tästä syntyy voimakkaan juovikas vaikutelma. Samainen kuviointi erottaa lajin muista ukonkorennoista. Koirasetelänukonkorento on varsin saman värinen, mutta huomattavasti pienempi, typäkämpi ja sen keskiruumiin sivujuovat ovat leveämmät, takaruumiin tyvi laajemmin sininen ja ennenkaikkea sen olkajuovat ovat hyvin pienet.

Lennossa, naaras: Suurikokoinen, kellertävä korento, jolla leveät keskiruumiin sivujuovat ja voimakkaat olkajuovat, on yleensä aina rannikko- tai kirjoukonkorento. Naaraskirjoukonkorennon sivujuovat ovat kuitenkin hyvin leveät ja niiden välinen tumma juova kapea, etenkin yläosastaan. Siivet kirkkaat, vrt. isoukonkorento.

Levossa, koiras: Em. tuntomerkkien lisäksi rannikkoukonkorennolle tyypillisiä tuntomerkkejä ovat vaaleat siipien kylkisuonet (eli etureuna), yleensä kapea otsan musta tyviviiru. Takaruumiin kolmas jaoke etureunastaan yläpuolelta yleensä sininen kuten isoukonkorennolla. Takasiiven tyven kalvoke kokonaan valkeahko.

Levossa, naaras: Keskiruumiin juovitus kuten edellä, vaalea kalvoke. Uloimmat perälisäkkeet hieman sivuille kaarevat ja pyöreäkärkiset.

Elinympäristö

Lisääntyy Suomessa pääosin rannikolla; pääosin rehevillä ja runsaskasvustoisilla suojaisilla lahdilla. Paikoilla on usein matalia ruovikkoreunaisia lampareita ja lahdelmia; laji voi myös lisääntyä aivan rannikon läheisyydessä olevilla makeanveden lampareilla. Harhailijoita tavataan kauempanakin merestä.

Ruotsissa lajia tavataan myös suurten järvien alueella; Suomen mahdollisten sisämaakantojen biotooppia ei tunneta, mutta se lienee samankaltainen kuin rannikolla. Lajia voisi siis etsiskellä suurten järvien, kuten Saimaan tai Päijänteen, lahdelmista.

Esiintyminen

Suhteellisen harvinainen ja melko vähälukuinen laji. Lajia tavataan pääosin rannikolla, useimmiten vain muutamista noin kymmeneen yksilöön kerrallaan, mutta koko päivän aktiiviretkeilyllä voi samalta alueelta löytyä jopa yli kaksikymmentä yksilöä.

Tavataan harvakseltaan koko rannikkokaistaleellamme Keski-Pohjanmaalta Virolahdelle, myös Ahvenanmaalla. Suomesta sisämaalöytöjä on ainoastaan kaakosta. Nämä itärajan tuntumassa tehdyt havainnot viittaisivat siihen, että lajia esiintynee jossain näillä alueilla - mahdollisesti Laatokalla tai suurilla järvillä. Esimerkiksi merisinikorentoa on löydetty Pohjois-Karjalasta.

Laji esiintyy Euroopassa ainoastaan Itämeren altaan alueella. Ruotsissa lajia tavataan sisämaassa, samoin Aasiassa.

Päälentokausi: heinä-elokuu. Aikuisia on tavattu 10.6.-19.10. välisenä aikana. Vaikka viimeiset yksilöt on tavattu pitkälle lokakuussa, niin laji käy esiintymispaikoillaan vähälukuiseksi jo syyskuun alkupuolella.

Muuta

Lajista käytetään päällekkäin nimityksiä Aeshna osiliensis, Aeshna serrata ja Aeshna serrata osiliensis. Aikaisemmin osiliensis splitattiin omaksi lajikseen A. serratasta, mutta vieläkään ei vallitse täyttä konsensusta tämän taksonin asemasta tai siitä, mitä nimeä siitä itse asiassa pitäisi edes käyttää.

Rannikkoukonkorento saalistaa usein varsin kookkaita hyönteisiä, perhosia ja sudenkorentoja, jopa toisia ukonkorentoja. Toista ukonkorentoa syövät ukonkorennot kannattaakin määrittää huolella erityisesti niillä alueilla, joilla rannikkoukonkorentoa ei tiedetä esiintyvän!

Kuvia

Tämä rannikkoukonkorentonaaras on väritykseltään koirasmainen. Kuva: Tommi Laurinsalo

Rannikkoukonkorento, koiras. Kuvat: Jukka Toivanen

Rannikkoukonkorentokoiras. Kuva: Rane Olsen

Rannikkoukonkorentonaaras munimassa. Kuva: Rane Olsen

Rannikkoukonkorento, koiras. 26.8.06, Helsinki. Huomaa kellertävän ruskea siiven etureunan kylkisuoni (costa). Keskiruumiin kylkijuovat lajityypilliset: etummainen tasapaksu, taaempi kiilamainen.

Rannikkoukonkorento, koiras. 26.8.06, Helsinki

Rannikkoukonkorento, koiras. 26.8.06, Helsinki. Otsan T-kirjaimen varsi pitkä ja ohut, ainakin isoukonkorentoon (A. crenata) verrattuna.

Rannikkoukonkorento, koiras. Kuva: Sulka Haro

Rannikkoukonkorento, naaras. Kuva: Sulka Haro

Koiraan ylempien perälisäkkeiden kaarevissa kärjissä on lajityypillisesti neljästä seitsemään hammasta (tällä yksilöllä viisi), isoukonkorennolla näitä on kolme ja ne ovat suuria. Kuva, Rane Olsen.

Rannikkoukonkorento kuoriutuu. Helsinki, 2012. Kuva: Jussi Mäkinen

Rannikkoukonkorennon toukkanahka. Helsinki, 2012. Kuva: Jussi Mäkinen

Rannikkoukonkorennon toukka.

Lähteet

Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
Valle, K. J. 1952: Sudenkorennot, Odonata, - Suomen eläimet 7.
Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
http://www.hatikka.fi

Isoukonkorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Ukonkorennot (Aeshnidae)
Suku:	Aeshna Fabricius 1775
Laji:	crenata Hagen 1856

Levinneisyys

Isoukonkorento (Aeshna crenata) on suurin sudenkorentolajimme.

Isoukonkorento, koiras, Espoo. Kuva: Jukka Toivanen.

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Koko: 71-86 mm. Suurikokoisin sudenkorentomme. Vaikka isoukonkorento on nimensä mukaisesti iso, sen voi sekoittaa helposti pienempiin sukulaisiinsa. Laji elää yleensä suoreunaisilla lammilla, joissa ei tavata toista isoa heleän sinistä rannikkoukonkorentoa. Usein riittää, kun lajin pystyy erottamaan sini- ja suoukonkorennosta. Biotooppi ei kuitenkaan koskaan ole satavarma määritysperuste, ja isoukonkorentohavaintoja tulee käsitellä tarvittavalla kritiikillä - onhan kyseessä yksi Suomen erikoisuuksista.

Lennossa, koiras: Suolammella lentävä ukonkorento, jolla on selvästi heleänsininen takaruumis, on isoukonkorento (tai pohjanukonkorento pohjoisessa). Isoukonkorennon takaruumiin siniset täplät ovat isoja. Sini- ja suoukonkorennoilla takaruumiin pohjaväri on tummanruskea ja siinä on pieniä sinisiä kuvioita. Ne näyttävät yleisväriltään synkeän sinertäviltä ennemmin kuin heleän sinisiltä. Kooltaan isoukonkorento on vain vähän suurempi kuin muut suolammen ukonkorennot, joten sen varaan määrittämistä ei aina uskalla laskea. Tarkemmin kiikaroituna voi nähdä, että keskiruumiin sivujuovat ovat varsin leveät ja korennon lentäessä tummaa taustaa vasten on mahdollista nähdä tummat siipien kylkisuonet (eli siiven etureuna)

Lennossa, naaras: Yleisväritykseltään hyvin samanlainen kuin muut ukonkorennot, mutta siivissä isot ruskeat laikut, jotka näkyvät hyvin lennossa ja tekevät naaraasta helposti määritettävän. Naaras on vielä raskastekoisempi kuin koiras ja siksi huomiotaherättävämpi kooltaan.

Levossa, koiras: Eroaa muista isoista sinisistä ukonkorennoista siitä, että kylkisuoni siivissä on tummanruskea-musta. Muistuttaa eniten rannikkoukonkorentoa (ks. tämä), mutta eroaa siitä keskiruumiin kuvioinniltaan; sivujuovat ovat leveät, mutta ei niin selvärajaiset. Etummaisen vaalean sivujuovan ylätakareunasta lähtee alaspäin vaalea kieleke juovien väliin. Olkajuovat yleensä kapeammat ja lyhyemmät kuin rannikkoukonkorennolla. Otsan tumma tyviviiru leveä erona rannikkoukonkorentoon. Rannikkoukonkorennolla voi kuitenkin joskus olla samanlainen leveä tyviviiru.

Levossa, naaras: Siipien ruskeat läikät ovat hyvä tuntomerkki levossakin, samoin koiraan kaltaiset keskiruumiin sivujuovat. Olkajuovat usein puuttuvat kokonaan. Vaaleiden osien väritys usein kylmemmän savyinen kuin muilla lajeilla. Otsan tyviviiru leveä, takasiiven tyven kalvoke tyvestä tummanruskea. Perälisäkkeet veitsimäiset, teräväkärkiset.

Päälentokausi: heinä-elokuu. Aikuisia on tavattu 15.6. - 25.9. välisenä aikana.

Elinympäristö

Oikealla: Suoreunuksinen lampi Tammelassa, Etelä-Hämeessä. Tällä lammella lensi mm. isoukonkorento, suoukonkorento, taigatytönkorento ja pikkulampikorento. Kuva: Jussi Mäkinen.

Suolammet. Erityisesti naaraita tavataan usein kauempana lammista metsäteillä ja –aukioilla.

Esiintyminen

Suhteellisen harvinainen ja melko vähälukuinen laji, jota tavataan pääosin vain yhdestä muutamiin yksilöä kerralla, joskus kymmenkunta.

Levinneisyys painottuu maan etelä- ja itäosiin. Itäinen laji, jonka läntisin havaintopiste Suomessa ja koko Euroopassa on Vaasan lähistöllä. Euroopassa lajia tavataan vain Suomessa ja Baltiassa ja siitä itään.

Muuta

Suurin sudenkorentolajimme. Isoukonkorento voi saalistaa jopa toisia ukonkorentoja, vaikka useimmiten saaliit ovatkin pienempää kokoluokkaa.

Kuvia

Isoukonkorento, koiras partiolennolla. Nuuksio 2010. Kuvat: Risto Toivonen.

Isoukonkorentonaaras, Espoo. Kuvat: Jukka Toivanen

Osa suoukonkorentokoiraista (oik) on varsin sinisiä ja muistuttavat siksi isoukonkorentoa (vas). Kuvat: Timo Päivinen

Isoukonkorento, koiras. 12.7.06 Hämeenkoski. Silmän takana ei ole siniukonkorennolle (A. juncea) tyypillistä keltaista täplää. Kuva: Jussi Mäkinen.

Isoukonkorento, koiras. 12.7.06 Hämeenkoski. Kuva: Jussi Mäkinen.

Isoukonkorento, koiras. 12.7.06 Hämeenkoski. Otsan T-kirjaimen varsi on lyhyt ja paksu. Huomaa myös tumma (~musta) siipien etureunan kylkisuoni eli costa. Kuva: Jussi Mäkinen.

Isoukonkorento, naaras. 1.8.2006 Tammela. Huomaa lajityypilliset ruskeat lautumat siipien keskellä. Kuva: Jussi Mäkinen.

Isoukonkorento, naaras. 1.8.2006 Tammela. Kuva: Jussi Mäkinen.

Isoukonkorento, koiraan perälisäkkeet. Ylemmän perälisäkkeen yläreuna suora ja kärjessä tavallisesti 3 suurta hammasta (tällä yksilöllä niitä on 4). Vrt. rannikkoukonkorento. Kuva: Oskari Härmä.

Isoukonkorennon toukkanahka on huomiota heräätävän iso ja vaalea. Takaruumiissa on sivuoat jaokkeissa 5-9, toisinaan pieni oka voi olla jopa 4. jaokkeessa. Muilla ukonkorennoilla sivuokia on vain jaokkeissa 6.-9.

Toukka on suurikokoinen, takaruumiin sivupiikit 5.-9. jaokkeessa. Perälisäkkeet hyvin pitkät. Valkeala 11.10.08. Kuva: SSS/Petro Pynnönen

Lähteet

Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
http://www.hatikka.fi

Karvaukonkorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Ukonkorennot (Aeshnidae)
Suku:	Brachytron Evans 1845
Laji:	pratense (Müller 1764)

Levinneisyys

Karvaukonkorento (Brachytron pratense) poikkeaa muista ukonkorennoista ollen alkukesän laji.

Karvaukonkorentokoiras on pienikokoinen, keskiruumiin sivut ovat laajalti vihreät ja olkajuovat hyvin lyhyet tai olemattomat. Muoto on pötkömpi kuin muilla ukonkorennoilla. Kuva: Tommi Laurinsalo

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus: 54-63 mm.

Pieni ukonkorento, vain hieman välkekorentoa isompi.

Lennossa, koiras: Väritykseltään muistuttaa kirjoukonkorentoa: vaaleanvihreä keskiruumis ja sinitäpläinen takaruumis. Kooltaan selvästi pienempi ja lento nopeampaa ja levottomampaa, jonka vuoksi voi olla vaikea hoksata edes sitä, että kyseessä on ukonkorento. Muistuttaa lennossa kooltaan ja habitukseltaan jopa kiiltokorentoja!

Lennossa, naaras: Haalea versio koiraasta, väritys usein kellertävä tai vihertävän kellertävä.

Levossa, koiras: Koko ruumis huomattavan karvainen. Keskiruumiin sivujen pohjaväri kirkkaan vihreä. Sivuilla kaksi kapeaa tummaa pystyjuovaa erona Aeshna-suvun ukonkorentoihin. Olkajuovat kirjoukokorentomaisen voimakkaat, vihreät. Takaruumiin täplät siniset, pienehköt. Ensimmäisessä jaokkeessa keskellä päällä yksittäinen vaalea täplä. Siipitäplät hyvin pitkät ja kapeat.

Levossa, naaras: Kuten koiras, mutta väritykseltään kellertävä-vihertävä. Olkajuovat usein heikot.

Elinympäristö

Järvillä ja rehevillä merenlahdilla, rantaniityillä ja hitaasti virtaavilla joilla ja niiden läheisillä avoimilla niityillä, kallioilla, puutarhoissa jne. Vaikka lajin tapaa usein veden päältä lentämästä, lentelee se usein kauempanakin rannasta.

Esiintyminen

Hyvin vähälukuinen ja melko harvinainen laji; useimmiten havaitaan vain yksittäisiä yksilöitä, mutta parhaimmillaan toukkanahkoja saattaa löytyä kymmeniä, ja hyvillä esiintymispaikoilla havaitaan kerralla useita lentäviä yksilöitä. Laji esiintyy kuitenkin laajalti melko vaihtelevissa biotoopeissa.

Etelä- ja Kaakkois-Suomessa, pohjoisimmat havainnot Pohjois-Savosta ja läntisimmät Varsinais-Suomesta. Puuttuu esimerkiksi kokonaan Satakunnasta ja Ahvenanmaalta.

Päälentokausi: Kesäkuun puolivälistä heinäkuulle. Aikuisia on tavattu 19.5.-8.8. välisenä aikana. Lajin kehityskierron ajasta Suomessa ei ole varmoja tietoja, mutta Berliinin seudulla Saksassa laji saattaa kehittyä jopa univoltiinisesti.

Muuta

Lajia kuvatessaan Müller luuli naarasta ja koirasta omiksi lajeikseen. Naaraan lajinimi, hafniensis, olisi itse asiassa lajin oikea nimi, mutta koiraalle annettu pratense on niin laajalti käytössä, että nykyään sitä käytetään lajin virallisena nimenä.

Kuvia

Parittelevat Karvaukonkorennot, Pohja. Kuva: Jukka Toivanen

Karvaukonkorento, koiras. Kuva: Petri Parkko.

Pyydystetty karvaukonkorentonaaras. Huomaa töpäkkä takaruumis, keskiruumiin laajalti vaaleiden sivujen ohut "tuplapystyraita" ja lähes olemattomat olkajuovat. Kuva: Petri Parkko.

Naaras, Pohja. Kuva: Jukka Toivanen

Karvaukonkorento, kuoriutumassa oleva koiras. 28.5.2007, Pohja. Kuva: Jussi Mäkinen

Karvaukonkorennon toukkia.

Lähteet

Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot
* Brauner, O. 2006: Univoltine development of Leucorrhinia pectoralis and Brachytron pratense in a small water body in northeastern Brandenburg, Germany (Odonata: Libellulidae, Aeshnidae). - Libellula 25: 61-75
http://www.korento.net

Jokikorennot (Gomphidae)

Aitojokikorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Jokikorennot (Gomphidae)
Suku:	Gomphus Leach 1815
Laji:	vulgatissimus (Linnaeus 1758)

Levinneisyys

Aitojokikorento (Gomphus vulgatissimus) on jokikorennoistamme useimmin tavattava, muttei silti yleinen.

Aitojokikorento, koiras. 6.6.2008 Loppi. Kuva: Jussi Mäkinen.

Yleiskuvaus

Pienikokoinen, vihreän- ja mustankirjava aitojokikorento elää pienten jokien ja virtojen rannoilla. Laji lepäilee usein pitkiä aikoja joenvarren kasvillisuudessa ja kivillä eikä lennä kovin aktiivisesti.

Tuntomerkit

Koko: 45-50 mm.

Tyypillisin jokikorentomme ja yksi Euroopan yleisimmistä jokikorennoista. Kuten muillakin jokikorennoilla silmät eivät kosketa toisiaan päälaella. Kooltaan selvästi kirjojokikorentoa pienempi ja muodoltaan erilainen kuin pihtijokikorento. Takaruumis on päästään selvästi laajentunut mutta ei niin pitkä kuin pihtijokikorennon ruumis. Hyvin tumma yleissävy eroaa selvästi kirjojokikorennon räikeän kolmivärisestä yleisilmeestä.

Koiras on pohjaväriltään maastonvihreä. Keskiruumiin sivut laajalti vihreät, niillä yksi musta, alapäästään haarautuva pystyjuova. Hartiolla kaksi mustaa pystyraitaa ja niiden välissä lyhyempi viiru. Takaruumiin 2. jaoke suurimmaksi osaksi vihreä, muuten takaruumis suurimmaksi osaksi musta. Jaokkeiden selkäpuolella kapeat vihreät pitkittäisviirut, 8. ja 9. jaokkeessa ei ole päällä keltaisia täpliä mutta sivuilla keltaista (vrt. kirjojokikorento). Koiraan perälisäkkeet lyhyet, eivät suuret ja kaarevat (vrt. pihtijokikorento). Jalat mustat kapein keltaisin viiruin.

Nuoret yksilöt ja naaraat ovat kuvioinneiltaan koiraan kaltaisia, mutta pohjaväri on hailakanvihreän sijaan kirkkaankeltainen. Naaras haalistuu ajan myötä vihreäksi.

Elinympäristö

Virtaavat vesistöt. Ei elä yhtä vuolaissa ja kivikkoisissa vesissä kuin pihtijokikorento, suosii enemmän suvantoja ja elää Euroopassa usein suuremmilla joilla kuin kirjo- ja pihtijokikorento. Lajia tavataan säännöllisesti kaukana vedestä mm. hakkuuaukeilla ja metsäautoteillä. Lajin on todettu Raaseporin Pohjassa kuoriutuvan lähes suolattomasta merenlahden pohjukasta, josta on yli kilometrin matka lähimpään jokeen.

Esiintyminen

Melko vähälukuinen ja suhteellisen harvinainen laji. Yksilöitä havaitaan normaalisti yhdestä muutamiin, mutta massakuoriutumisten aikaan lajia voi olla pienellä alueella jopa sadoittain.

Päälentokausi: Euroopassa huhtikuusta elokuuhun, Suomessa toukokuun lopusta. Päälentoaika on kesäkuussa. Lentokausi on lyhyt; laji kuoriutuu usein joukoittain. Aikuisia on Suomessa tavattu 23.5. - 23.8. välisenä aikana. Laajimmalle levinnyt ja yleisin Euroopan Gomphus-jokikorennoista. Elää koko Manner-Euroopassa ja idässä Uraleille asti. Toukkavaiheen kesto Saksassa tyypillisesti 3 vuotta, joskus 4, mutta havaintoja on myös 2-vuotisesta kehityksestä.

Suomessa maan etelä- ja keskiosien laji. Levinneisyys kattaa lähes koko maan etelä- ja keskiosat: pohjoisessa Oulujärven eteläpuolelle, lännessä aina Satakuntaan asti.

Euroopassa useita lähisukuisia lajeja joiden taksonomia epäselvää ja monimutkaista.

Muuta

Aitojokikorennon lajinimi, vulgatissimus, tarkoittaa "kaikista yleisin". Lajin kohdanneille nimi tuntuu hämmentävältä, ja se selittyy kokoelmissa tapahtuneen erehdyksen kautta. Alunperin lajinimen vulgatissimus piti nimittäin osua tummasyyskorennolle, joka ehkä täyttäisi tieteellisen nimen ehdot hieman paremmin.

Kuvia

Aitojokikorennon vastakuoriutunut koiras. Pori 2.6.07. Kuva: Rane Olsen.

Aitojokikorennon vastakuoriutunut naaras. Pori 2.6.07. Kuva: Rane Olsen.

Nuori koiras. Kuva Jukka Toivanen

Jokikorennoille tyypillisesti silmät eivät kosketa toisiaan päälaella. Kuvassa koiras. Kuva Jukka Toivanen

Naaras, Jaala. Kuva Jukka Toivanen

Aitojokikorento, koiras pyydystettynä. Karjalohja 6/06. Kuva: J. Koskinen.

Aitojokikorennon naaras pyydystettynä. Erona koiraaseen tasapaksu takaruumis, pyöristyneet takasiipien kulmat ja suoraan taaksepäin sojottavat perälisäkkeet. Pori 6/2007. Kuva: Sami Luoma.

Aitojokikorento, koiras. Kuva: Petri Metsälä.

Aitojokikorentonaaras kuoriutumassa, Pohja. Kuva: Jukka Toivanen

Aitojokikorennon toukkia.

Lähteet

Askew, R. 2004: The Dragonflies of Europe.
Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
Powell, D.: A Guide to the Dragonflies of Great Britain
Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
Braune, E., Richter, O. et al. 2008: Voltinism flexibility of a riverine dragonfly along thermal gradients. - Global Change Biology 14:470–482
http://www.korento.net
Uudenmaan ympäristökeskus: Suomen Natura 2000-kohteet. Tammisaaren ja Hangon saariston ja Pohjanpitäjänlahden merensuojelualue. Uudenmaan ympäristökeskus. http://www.ymparisto.fi/download.asp?contentid=81533&lan=fi Viitattu 20.6.2011

Pihtijokikorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Jokikorennot (Gomphidae)
Suku:	Onychogomphus Selys 1854
Laji:	forcipatus (Linnaeus 1758)

Levinneisyys

Pihtijokikorento (Onychogomphus forcipatus) on Euroopassa yleinen ja laajalle levinnyt sudenkorentolaji. Suomessa se kuitenkin on jokseenkin harvinainen kivi- ja sorapohjaisten jokien korento.

Pihtijokikorento, koiras. Kuva: Tommi Laurinsalo.

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus: 46-50 mm.

Pihtijokikorento on kooltaan melko pieni; se on suunnilleen samaa kokoluokkaa kuin aitojokikorento.

Pihtijokikorento muistuttaa muutenkin aitojokikorentoa, mutta on kuitenkin hyvin nähtynä helppo tunnistaa. Nimensä se on saanut koiraan takaruumiin isoista, pihtimäisistä perälisäkkeistä, jotka näkyvät helposti kauas ja luovat vaikutelman massiivisesta takaruumiin kärjestä. Naaras on hyvin tumma, hailakoin kirjailuin. Pihtijokikorennolla on turkoosit silmät, ja sen ruumiissa on vaaleankeltaisia tai joskus lähes valkoisia kirjailuja mustalla pohjalla. Silmät eivät kosketa toisiaan päälaella, mikä on kaikille jokikorennoille tyypillinen piirre. Raajat ovat osittain keltaiset, olkajuovat ovat hieman pienemmät kuin aitojokikorennolla ja takaruumiin 8. ja 9. jaokkeet ovat selkäpuolelta mustat. Kuten muillakin jokikorennoilla siipien kylkisuonet ovat vaaleat.

Pihtijokikorennon naaraan takaruumis on selvästi paksumpi kuin koiraalla. Naaraalla on myös vaaleat perälisäkkeet. Loppi. Kuva: Jukka Toivanen.

Lepäilee usein vaakatasossa kivillä tai maassa, takaruumis lievästi kohollaan.

Järvien rannoilla tavatessa käyttäytyminen poikkeaa joki-käyttäytymisestä. Järvillä koiraat pitävät rannassa 10-15 metriä pitkää, muutaman metrin levyistä rantareviiriä ja laskeutuvat pääosin maahan rannan tuntumaan. Reviirien päissä käytiin säännöllisesti kisaa viereistä reviiriä pitävien koiraiden kanssa. Järven tuntumassa naaraat lensivät 20-50 metriä sisämaassa. [1]

Elinympäristö

Joet, erityisesti pienet ja vähän isommat kivi-ja sorapohjaiset joet. Voi esiintyä myös savipohjaisten jokien kivisillä koskilla. Pihtijokikorennot elävät myös järvien äärellä, erityisesti Saimaan alueelta on useita havaintoja lajista järviympäristössä.

Esiintyminen

Suomessa laji viihtyy erityisesti Järvi-Suomen alueella, mutta myös muualla Etelä- ja Keski-Suomessa. Useimmiten laji on melko harvalukuinen.

Laji on yleinen Euroopassa, missä se on levittäytynyt laajalle aluelle Pohjois-Afrikasta Pohjois-Eurooppaan, mutta puuttuu esim. Brittein saarilta.

Päälentokausi: Euroopassa toukokuusta syyskuuhun, mutta Suomessa kesäkuusta elokuuhun. Päälentoaika on heinäkuussa. Aikuisia on tavattu 7.6.-9.9. välisenä aikana.

Muuta

Euroopassa pihtijokikorento on sukunsa laajimmin levinnyt laji, mutta lajeja tunnetaan useita. Nämä ovat usein vaikeita tunnistaa ja suvun taksonomia on vielä epäselvää.

Kuvia

Koiras, huomaa voimakkaan pihtimäiset perälisäkkeet, Jaala. Kuva: Jukka Toivanen

Naaras, Jaala. Kuva Jukka Toivanen

Naaras, kuva Sulka Haro.

Toukalla on selvät selkäkyhmyt, muttei kirjojokikorentomaisen kynsimäiset. Kuva: SSS/Petro Pynnönen

Pihtijokikorennon toukkia.

Lähteet

Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
Sandhall, Å. 2000: Trollsländor i Europa.
Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
www.korento.net
[1] Sulka Haro, tiedonanto sudenkorentoharrastajien sähköpostilistalla.

Kirjojokikorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Jokikorennot (Gomphidae)
Suku:	Ophiogomphus Selys 1854
Laji:	cecilia (Fourcroy 1785)

Levinneisyys

Rauhoitettu laji

Kirjojokikorento (Ophiogomphus cecilia) on suurin jokikorentomme.

Kirjojokikorento, koiras, Jaala. Kuva: Jukka Toivanen.

Yleiskuvaus

Rauhoitettu kirjojokikorento esiintyy paikallisesti pienten ja keskisuurten, hiekka- tai kivikkopohjaisten virtojen tuntumassa, useimmiten nopeasti virtaavilla paikoilla. Laji ei erityisesti pelkää ihmistä ja saattaa jopa laskeutua tarkkailijan päälle.

Tuntomerkit

Pituus: 50-60 mm

Suurikokoinen kirjojokikorento on lennossa selkeän kolmivärinen. Vihreä keskiruumis ja mustakeltainen takaruumis yhdistettynä muita jokikorentoja suurempaan kokoon auttavat pienen harjoittelun jälkeen tunnistamaan lajin melko hyvin lennossa.

Ruumiinmuodoltaan solakka. Takaruumiin kärki koiraalla voimakkaasti turvonnut, naaraalla tasapaksumpi.

Kuten muillakin jokikorennoilla ovat kirjojokikorennonkin silmät erillään eivätkä kosketa toisiaan päälaella. Keskiruumis on kirkkaan vihreä, sivuilla on kaksi hyvin kapeaa täydellistä ja yksi epätäydellinen pystyjuova. Olalla musta kaksoispystyjuova. Takaruumiin toinen jaoke on suurimmaksi osaksi vihreä, sivuilla mustat vaakasuorat raidat. Muun takaruumiin pohjaväri on musta, mutta jokaisen jaokkeen päällä ja alla on suuret keltaiset laikut, tämän lisäksi viimeisten jaokkeiden sivut keltaiset. Koiraan perälisäkkeet lyhyet ja vaaleankeltaiset, naaraan hailakat. Siipitäplät mustat. Reidet ovat keltaiset.

Naaraan silmien välissä, päälaella, on kaksi epäsäännöllistä kampamaista sarvimuodostumaa.

Elinympäristö

Virtaavat vesistöt, erityisesti pienet ja vähän isommat hiekka-ja sorapohjaiset joet ja virrat. Toisinaan esiintyy myös savipohjaisten jokien äärellä. Kuten muitakin jokikorentoja voi nuoria yksilöitä havaita yllättävän kaukanakin vesistöistä. Lajin olemassaolon havaitsee usein toukkanahoista joita voi olla kivillä ja tukeilla suurinkin määrin - kuten muutkin jokikorennot kuoriutuvat joskus joukoittain. Varo kuitenkin sekoittamasta muiden jokikorentojen toukkanahkoihin!

Esiintyminen ja elintavat

Päälentokausi: Euroopassa toukokuusta lokakuuhun, Suomessa kesäkuusta syyskuuhun. Päälentoaika on heinäkuussa. Aikuisia tavattu 13.6. - 27.9. välisenä aikana.

Suhteellisen harvinainen ja melko vähälukuinen, paikoittainen itäinen laji. Yleisimmillään Järvi-Suomessa, runsaimmillaan kaakossa. Lajin esiintyminen Suomessa on paikoittaista ja laikuttaista lähinnä sopivien biotooppien puutteen takia, ja sopivilla virroilla laji on melko runsaslukuinen ja näkyvä. Suomessa kirjokikorentoa tavataan etelärannikolta aina Oulun pohjoispuolelle, mutta esiintymisalueessa on suuria aukkoja. Pohjoisimpina havaintoina lajia on tavattu mm. Pellossa, Rovaniemellä ja Kuusamon Oulankajoelta. Lajia ei ole tavattu mm. Kainuussa tai Etelä-Pohjanmaalla, ja levinneisyydessä näyttäisi olevan suuri aukko Suomen kapeimmalla kohdalla.

Euroopassa laaja levinneisyysalue koko Manner-Euroopassa, jatkuen pitkälle itään. Laji on ollut kateissa laajoilta alueilta, mutta 1900-luvun lopussa se palasi sankoin joukoin vanhoille esiintymisalueilleen Euroopassa. Muut Ophiogomphus -jokikorennot elävät Aasiassa ja erityisesti Pohjois-Amerikassa.

Muuta

Rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla. Mainittu Luontodirektiivin IV(a) -liitteessä, jossa luetellut lajit edellyttävät tiukkaa suojelua. Lisääntymispaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kiellettyä. Lisäksi laji on myös Luontodirektiivin II -liitteen laji, jolle tulee osoittaa erityisten suojelutoimien alueita. Kts. myös Sudenkorentojen suojelu.

Kuvia

Kirjokikorentokoiras. Kuva: Tommi Laurinsalo.

Koiras. Hämeenkoski 7/06. Kuva: Jussi Mäkinen.

Naaras, Jaala. Kuva: Jukka Toivanen

Naaraskirjojokikorento, jolla munarypäs takaruumiin kärjen alla. Jaala 7/06. Kuva: P. Pynnönen.

Kuoriutuva naaras, huomaa pienet "sarvet" silmien välissä. Jaala 6/06. Kuva: J. Koskinen.

Kirjojokikorennon elinympäristöä Tornionjoen rannalla. Kuva: Rane Olsen

Kirjojokikorennon toukkanahka. Huomaa voimakkaat piikit takaruumiin jaokkeiden selkäpuolella. 7. jaokkeen yläpinnalla on usein vaalea, oranssinsävyinen "tuplatäplä". Hartola 6/06. Kuva: J. Koskinen.

Kirjojokikorennon toukkia.

Lähteet

Askew, R. 2004: The Dragonflies of Europe.
Brooks, S. 2002: Dragonflies.
Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
http://www.korento.net

Purokorennot (Cordulegastridae)

Purokorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Purokorennot (Cordulegastridae)
Suku:	Cordulegaster Leach 1815
Laji:	boltonii (Donovan 1807)

Levinneisyys

Purokorento (Cordulegaster boltonii) on melko paikottainen virtavesilaji, joka on sukunsa ja heimonsa ainoa edustaja Suomessa.

Purokorentokoiras, kuva Sulka Haro

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Koko: 74-80 mm.

Purokorento on suurimpia korentojamme isoukonkorennon ja rannikkoukonkorennon ohella. Purokorento on fantastisen hieno korento, eikä sitä ole helppo sekoittaa muihin kotimaisiin sudenkorentoihin.

Muistuttaa hieman jokikorentoja, mutta on niitä selvästi suurempi. Kooltaan ja muodoltaan purokorento muistuttaa myös ukonkorentoja, mutta väritys on aivan erilainen. Lennossa räikeä väritys, suuri koko ja suoraviivainen, nopea lento ja usein päästään hieman alaspäinkäyristynyt takaruumis auttavat määrittämään lajin jo kaukaa; muita samankaltaisia suuria lajeja ei puroilla juurikaan havaitse.

Ruumis on musta voimakkain keltaisin kuvioinnein. Vihreät verkkosilmät kohtaavat toisensa terävässä kulmassa yhdessä pisteessä keskellä päätä. Kuten jokikorennoilla, myös purokorennolla siipien kylkisuonet (costa) ovat vaaleat. Takaruumis on hyvin pitkä, koiraalla päästään turvonnut ja mailamainen. Purokorennon naaraan erottaa koiraasta parhaiten piikkimäisestä ja pitkälle ylettyvästä munanasettimesta.

Karvainen ja hyvin kookas helposti tunnistettava toukka elää kaivautuneena pohjalietteeseen tai karikkeeseen niin, että vain takaruumiin kärki ja pää näkyvät. Suurikokoinen toukka syö jopa pikkukaloja, ja on helposti määritettävissä päältä katsoen pienistä silmistään ja voimakkaasti loveutuneesta pyyntinaamarista (kts. kuvat).

Elinympäristö

Oikealla: Melko kirkasvetinen korpimaisessa metsässä virtaava puro, jolla elää purokorentoa. Savitaipale 6/07, kuva Miikka Friman.

Purokorento viihtyy kirkasvetisillä hiekka-ja sorapohjaisilla puroilla ja pikkujoilla, usein pienillä puroilla, jotka virtaavat metsässä. Toisin kuin jokikorennot, purokorento voi elää myös ruopattujen purojen äärellä. Lajista on myös munimiseen viittaava havainto kirkasvetiseltä lähdelammikolta. Lajin yksilöitä voi löytää myös purojen läheisyydessä sijaitsevilta erilaisilta biotoopeilta, joilla yksilöt joskus käyvät vierailemassa: Lopella heinäkuussa 2009 yksi yksilö havaittiin puron lähellä olevalla suolla lentämässä ojaa pitkin, ja toisella paikalla vierailemassa kaivetussa pihalammikossa.

Esiintyminen

Suhteellisen harvinainen ja hyvin vähälukuinen laji. Laji elää jokseenkin paikallisena Etelä- ja Keski-Suomessa, pohjoisimman havainnon ollessa Kemijärveltä. Laji on yleisimmillään Järvi-Suomen eteläosissa, missä on runsaasti sopivia biotooppeja. Yksilöitä havaitaan useimmiten sopivilla biotoopeillakin vain muutamia kerrallaan.

Euroopassa purokorento on heimonsa laajimmalle levinnyt laji ja sitä tavataan suurimmassa osassa Eurooppaa mukaanlukien Iso-Britannia. Laji puuttuu kuitenkin esim. Irlannista. Euroopassa lajilla on muutamia samannäköisiä sukulaisia, joista tunnetuimpia on vuoripurokorento (Cordulegaster bidentata).

Päälentoaika: Euroopassa toukokuusta elokuuhun, Suomessa kesäkuusta elokuuhun. Päälentokausi on heinäkuussa ja elokuun alussa. Aikuisia on tavattu 3.6.-15.9. välisenä aikana.

Muuta

Koiras lentää edestakaisin puron tai joen yläpuolella laskeutuen välillä jonkin rantapuun oksalle, tarkistaen rantavallin painautumia ja kamppailen kohtaamiensa muiden koiraiden kanssa. Reviiri ei ole kiinteä, vaan liikkuu koirastiheyden sääntelemänä eestaas joenuomaa pitkin. Koiraat eivät varsinaisesti puolusta reviiriään, vaan kääntyvät ympäri kohdatessaan toisen koiraan jonka kanssa ne usein taistelevat hetken.

Muniessaan naaras "dippaa" munansa suoraan lennosta pystysuorassa asennossa vedenpohjaan ja rantalietteeseen. Myös jokikorennot pudottavat munansa suoraan lennosta, mutta epäsäännöllisemmin eivätkä tavallisesti pystysuorassa asennossa. Purokorento munii siis materiaaliin ukonkorentojen ja hentosudenkorentojen tavoin, mutta "munanasetin" on ylikehittynyt sukuaukon suojus.

Kaikkien muiden sudenkorentojen tavoin purokorento on peto, mutta aikuisen purokorennon lempiruokaa vaikuttavat usein olevan mesipistiäiset. Tämä ilmeisesti siksi että ne ovat tarpeeksi kookkaita purokorennon ravinnoksi ja nopealentoisen korennon on helppo löytää ja pyydystää niitä suoraan lennosta. Kimalaisia ja mehiläisiä voi myös tavata miltei kaikkialla siellä missä purokorentoakin.

Purokorentojen taksonomia on epäselvää ja monimutkaista; useita aiemmin alalajeina pidettyjä eurooppalaisia taksoneita on siirretty omiksi lajeikseen, joten aiemman kahden lajin sijaan nykyään tunnetaan jo useita lajeja. Cordulegaster-suku on levittäytynyt koko pohjoiselle pallonpuoliskolle.

Kuvia

Kuoriutuva purokorento Valkealassa 6.6.2007 Kuva: Pekka Raukko

Purokorentokoiras. Kuva, Rane Olsen.

Purokorentokoiras. Kuva: Rane Olsen

Purokorentonaaras, Jaala Huomaa pitkä piikkimäinen munanasetin. Kuva: Jukka Toivanen

Purokorento, koiras. Otsan etureunassa on purokorennolle tyypillinen vaakasuora juova.

Kolme eri-ikäistä purokorennon toukkaa, lajin kehitys vie siis Etelä-Suomessakin ainakin 3 vuotta. Jaala 4/07, kuva Janne Koskinen

Purokorennon toukan pyyntinaamari on hyvin tyypillinen, huom. valtavat epäsäännölliset lovet. Jaala 4/07, kuva Janne Koskinen

<youtube size="big" align="left">AgSpWTBv0vU</youtube> Purokorentonaaras munimassa. Kukko-oja, Jaala. Jukka Toivanen

Lähteet

Brooks, S. 2002: Dragonflies.
Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
Sandhall, Å. 2000: Trollsländor i Europa.
Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
Vuorinen, Jatta 2008, suull. tiedonanto Luontotupa.net -sivustolla
http://www.korento.net

Kiiltokorennot (Corduliidae)

Vaskikorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Kiiltokorennot (Cordulidae)
Suku:	Cordulia Leach 1815
Laji:	aenea (Linnaeus 1758)

Levinneisyys

Vaskikorento (Cordulia aenea) on ehkä yleisin kiiltokorentomme.

Kuva Sulka Haro.

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Koko: 47-55 mm.

Tummanvihreä, kuparinsävyinen, kompakti. Somatochlora-kiiltokorennoistamme, kuten välkekorennosta, poiketen takaruumis on paksuimmillaan 7. ja 8. jaokkeiden kohdalta, ei 6. jaokkeen kohdalta. Lennossa nuijamainen takaruumis erottuu selkeästi.

Karvainen ja muita kiiltokorentoja tummempi, usein kuparinvivahteinen ruumis. Tummassa otsassa ei ole kirkkaankeltaisia täpliä edessä taikka sivuilla. Takaruumiin alapinnalla keltaista (koiraalla) tai valkoista (naaraalla) täplitystä, takaruumiin yläpinnan ja sivujen ollessa yhtenäisen tummanvihreät. Siipien tyvet keltaiset tai ruosteenväriset. Koiraan alempi perälisäke kahtiajakautunut.

Elinympäristö

Lammet, erityisesti suo-, järvet ja jokien suvannot, merenlahdet.

Esiintyminen

Erittäin yleinen ja melko runsaslukuinen lähes koko maassa Lappia lukuunottamatta. Aloittaa lentonsa jo toukokuussa ensimmäisten kuoriutuvien korentojen kanssa, viimeisiä tavataan lennossa elokuussa. Päälentokausi toukokuun lopusta heinäkuuhun. Aikuisia on tavattu lennossa 6.5.-6.9. välisenä aikana.

Kuvia

Vaskikorentokoiras,Valkeala. Kuva: Jukka Toivanen

Vaskikorento naaras, Valkeala. Kuva: Jukka Toivanen

Vaskikorentonaaras. Kuva: Rane Olsen

Vaskikorennon naaras on erittäin tumma. Erotettavista harvinaisista pohjoisista kiiltokorennoista mm. otsan täplien puuttumisesta. Kuva: Tommi Laurinsalo

Vastakuoriutunut koiras, joka on juuri valmistautumassa ensimmäiseen lentoonsa. 23.5.2007, Hollola. Kuva: Jussi Mäkinen.

Vaskikorennon otsasta puuttuu välkekorennolle tunnusomaiset keltaiset täplät. 23.5.2005, Orimattila. Kuva: Jussi Mäkinen.

Vastakuoriutunut ja lentokyvytön nuori vaskikorento. Sipoo 5/05, Janne Koskinen

Täysikasvuinen toukka. Huomaa tumma viiru keskiruumiin sivuilla ja heikot selkäpiikit. Jalat ovat hyvin pitkät. Kuva: Petro Pynnönen, kuvattu akvaariossa.

Lähteet

Askew, R. 2004: The Dragonflies of Europe.
Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
Hämäläinen, M. 1984 - Odonata of Inari Lapland. - Kevo Notes 7
http://www.korento.net

Välkekorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Kiiltokorennot (Cordulidae)
Suku:	Somatochlora Selys 1871
Laji:	metallica (Vander Linder 1825)

Levinneisyys

Välkekorento (Somatochlora metallica) on vaskikorennon ohella yleisin kiiltokorentomme.

Kuva Rane Olsen

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus 50-55 mm.

Kirkkaan vihreä, nopea partioiva lentäjä. Lentää usein nopeasti matalalla vedenpinnassa, jolloin voi valosta riippuen joko säkenöidä smaragdinvihreänä tai näyttää hyvinkin tummalta.

Muistuttaa muita kiiltokorentoja. Erot vaskikorentoon:

ruumis kirkkaan vihreä, yleisvaikutelma solakampi
takaruumiin levein kohta keskellä takaruumista, ei kärjessä kuten vaskikorennolla
otsassa keltaiset täplät jotka keltaisen vaakaviivan yhdistämät.
koiraan perälisäkkeet kaartuvat heikosti toisiaan vasten, vaskikorennon koiraalla ne lyhyet ja ulospäin kaartuvat
naaraan sukuaukon suojus on erittäin pitkä ja terävä

Toinen huomioitava sekoittamismahdollisuus on täpläkiiltokorento. Välkekorennon takaruumiin sivuilla ei ole säännöllistä keltaista täplitystä ja keskiruumiin sivuilla ei ole keltaisia täpliä kuten täpläkiiltokorennolla.

Hoikka-, aapa- ja tundrakiiltokorento erottaminen välkekorennosta:

välkekorennon ruumis on kirkkaan metallinvihreä, ei tummanvihreä tai lähes musta
välkekorento on suurempi ja solakampi
perälisäkkeet eivät ole kaarevat (hoikkakiiltokorento) tai voimakkaasti käyristyneet (tundrakiiltokorento)
naaraan munanasettimen suojus on erittäin pitkä ja terävä
välkekorennon otsansivujen keltaisia täpliä yhdistää keltainen vaakajuova

Välkekorennon tunnistaminen voi vaikuttaa monimutkaiselta, mutta on melko yksinkertaista.

Elinympäristö

Rehevät, usein saastuneet seisovat vedet, kuten jäteojat. Myös suolammet, järvenpoukamat, joet ja merenlahdet.

Esiintyminen

Lentoaika: kesä-elokuu. Aikuisia on tavattu lennossa 31.5.-8.10. välisenä aikana.

Hyvin yleinen ja melko runsaslukuinen laji, joka on varsinkin rehevien vesistöjen tyyppilajeja. Laji on yleisimmillään etelä-Suomessa. Ilmeisesti puuttuu Käsivarren Lapista.

Kuvia

Kuva: Sulka Haro

Välkekorento, koiras. Kuva: Jussi Mäkinen.

Välkekorennon naaraan munanasettimen suojus on erittäin pitkä ja terävä. Kuva Petri Metsälä.

Teneraali välkekorentokoiras, Vantaa, kuva Miikka Friman

Välkekorento, koiras. 17.7.2007, Loppi. Kuva: Jussi Mäkinen.

Kuva Jussi Mäkinen

Toukka. Huomaa voimakkaat selkäpiikit. Kuva: Petro Pynnönen, kuvattu akvaariossa.

Lähteet

Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Karjalainen, S. 2002: Suomen sudenkorennot
Askew, R. 2004: The Dragonflies of Europe
Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
Hämäläinen, M. 1984 - Odonata of Inari Lapland. - Kevo Notes 7

Täpläkiiltokorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Kiiltokorennot (Cordulidae)
Suku:	Somatochlora Selys 1871
Laji:	flavomaculata (Vander Linden 1825)

Levinneisyys

Täpläkiiltokorento (Somatochlora flavomaculata) on yksi kiiltokorentolajeistamme ja enemmän sidoksissa rehevämpiin vesiin kuin muut Somatochlorat.

Täpläkiiltokorento, koiras. Kuva: Sulka Haro.

Yleiskuvaus

Tyypillinen kiiltokorento. Muistuttaa lähinnä välkekorentoa, mutta elintavat poikkeavat - lentää usein kaukanakin vedestä, melko korkealla. Tavataan rehevien järvien ja merenlahtien ympäristössä.

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus: 45-54 mm.

Aavistuksen välkekorentoa pienempi, vaskikorennon kokoinen ja pienempi kuin hoikkakiiltokorento. Aapa- ja tundrakiiltokorennosta poiketen lajin esiintyminen painottuu etelään.

Tyypillinen kiiltokorento. Metallinhohtoisen vihreä ruumis jossa keltaisia kirjailuja tummuu iän myötä hyvin tummanvihreäksi, lähes mustaksi, ollen kuitenkin aina selkeästi vihreämpi kuin pienet "suokiiltokorennot". Suurin sekoittamismahdollisuus välkekorento.

Naaraan voi sekoittaa lennossa myös liitokorentoon. Molemmilla on altapäin voimakkaat keltaiset täplärivit takaruumiin alapuolella. Eroaa kuitenkin kirkkaammista siivistä ja siitä, että takasiipien tyvissä ei ole mustaa kolmiota.

Kummallakin sukupuolella on lajityypilliset keltaiset täplät takaruumiin jaokkeiden sivuilla. Nämä täplät ja muut keltaiset kuvioinnit ovat suurimmillaan naaraalla ja usein hyvin himmeät vanhoilla ja kauhtuneilla koirailla. Takaruumiin 2.-3. jaokkeen alapinnalla runsaasti keltaista. Naaraan keskiruumiin sivuilla runsaasti keltaista, koiraalla keskiruumiin sivuilla pienet keltaiset täplät. Tuoreet täpläkiiltokorennot on helppo tunnistaa tästä värityksestä lennossa - varo kuitenkin naaras-hoikkakiiltokorentoa jolla myös jonkin verran keltaista takaruumiin tyvellä.

Koiraan perälisäkkeet kaartuvat toisiaan vasten, kohdaten kärjessä - muistuttavat eniten välkekorennon perälisäkkeitä, mutta alempi perälisäke on pienempi eikä niin voimakkaan kolmiomainen ja leveä (kts. kuva alla). Naaraan sukuaukon suojus suurehko mutta tylppä, ei niin voimakas kuin välkekorentonaaraan eikä näy täpläkiiltokorennolla useimmiten lennossa (pl. muninta!).

Elinympäristö

Suosii reheviä vesistöjä - lintujärviä, ruovikkoreunaisia pienvesistöjä ja runsaskasvustoisia merenlahtia. Munii usein hyvinkin pieniin reheviin lammikoihin. Tavataan usein kaukanakin vesistöistä, metsäautoteiden ja hakkuuaukioiden varsilla. Lentää usein muutaman metrin korkeudessa vakaasti partioiden, ei aivan vedenpintaa hipoen. Naaraiden on havaittu alkukesästä lentävän korkealla puiden latvoissa liitokorentomaisesti ja jopa niiden kanssa yhdessä.

Esiintyminen

Päälentoaika kesäkuun puolivälistä elokuulle. Aikuisia tavattu 31.5.-24.9. välisenä aikana.

Suhteellisen yleinen ja melko vähälukuinen laji, yleisimmillään maan eteläosissa. Oulun pohjoispuolella tavattu vain kahdelta paikalta.

Kuvia

Täpläkiiltokorento, koiras. 2007, Pori. Kuva: Rane Olsen.

Vanha koiras-täpläkiiltokorento - huomaa tummunut takaruumis ja haalistunut kuviointi. Parikkala 8/06, kuva J. Koskinen.

Täpläkiiltokorento, vastakuoriutunut naaras. 5.7.2007, Janakkala. Kuva: Jussi Mäkinen

Täpläkiiltokorentokoiras lennossa. Kuva: Jukka Toivanen

Täpläkiiltokorento, koiras. Kuva: Jussi Mäkinen

Täpläkiiltokorento, koiraan perälisäkkeet. Kuva: Jussi Mäkinen

Täpläkiiltokorennon toukkia.

Lähteet

Askew, R. 2004: The Dragonflies of Europe.
Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
http://www.korento.net

Hoikkakiiltokorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Kiiltokorennot (Cordulidae)
Suku:	Somatochlora Selys 1871
Laji:	arctica (Zetterstedt 1840)

Levinneisyys

Hoikkakiiltokorento (Somatochlora arctica) on yksi pienikokoisista tummanvihreistä kiiltokorennoistamme.

Hoikkakiiltokorento on hyvin tumma, takaruumis on hoikka ja perälisäkkeet ovat tyypillisen muotoiset. Kuva Petri Metsälä

Yleiskuvaus

Pienten metsälampien ja soiden lajina hoikkakiiltokorento on yleisimmillään pohjoisessa Suomessa.

Tuntomerkit

Koko: 48-50mm.

Pienikokoinen, hyvin solakka. Lennossa ruumis näkyy erittäin hoikkana, keskiruumis vaikuttaa hyvin massiiviselta takaruumiisen verrattuna. Silmät hehkuvat kirkkaanvihreinä, muun ruumiin ollessa hyvin tummanvihreä ja heikommalla valolla lähes musta. Perälisäkkeiden muoto koiraalla voi näkyä lennossa. Takaruumis on keskeltä leveimmillään kuten muillakin Somatochlorilla. Sekoittamisvaara muihin kiiltokorentoihin on suuri, mutta hyvin hoikka takaruumis ja lähes musta yleisväritys viittaavat voimakkaasti tähän lajiin. Ole kuitenkin tarkkana, esimerkiksi vanha ja tummunut täpläkiiltokorento voi olla takaruumiistaan lähes musta!

Koiraan paras tuntomerkki kädessä ovat sen pyöreät, voimakkaasti kaartuneet perälisäkkeet ja hyvin hoikka ruumis.

Naaras kirkkaanvärinen, tummavihreän ja keltaisen kirjava. Takaruumiin tyven päällä kolmannessa jaokkeessa molemmin puolin suuret keltaiset läikät, toisen jaokkeen reunassa keltainen reunus.

Elinympäristö

Suolammet, metsäiset pikkujärvet, avosuot ja rämeet. Tavataan usein soilla joilla ei ole käytännöllisesti katsoen ollenkaan avointa vettä. Ojitetuilla soilla laji lisääntyy usein suon reuna-alueen umpeenkasvavissa ojissa. Lajin lisääntymispaikat jäätyvät usein talvisin kokonaan, mutta toukka voi elää jäätyneiden rahkasammalkasvustojen sisällä kuukausia.

Esiintyminen

Lentokausi: kesä-elokuu. Aikuisia on tavattu 30.5.-20.9. välisenä aikana.

Tavataan koko maassa, etelärannikolta päälaen Lappiin asti. Etelä-Suomessa pääosin suhteellisen harvinainen ja hyvin vähälukuinen laji: lajia tavataan laajalti soilla, mutta se ei ole missään yleinen. Runsastuu Lappiin päin mentäessä, missä paikoin melko runsaslukuinen. Levinneisyydeltään boreo-alpiininen: lajia tavataan pohjoisen tundralla ja taigavyöhykkeellä, vuoristoseuduilla ja pohjoisilla nummilla. Laji tunnetaan Euroopassa lähes kaikilta vuoristoalueilta, Skotlannista ja Irlannista.

Kuvia

Koiras, 6.8.2007 Lahti. Kuva: Jussi Mäkinen

Naaras on tunnistettavissa takaruumiin tyven päällä olevista suurista keltaisista laikuista. Kuva: Petri Metsälä

Juuri kuoriutunut naaras toukkanahkansa päällä. 3.6.2010, Pori. Kuva: Jussi Mäkinen

Naaras, 3.6.2010, Pori. Kuva: Jussi Mäkinen

Hoikkakiiltokorennon esiintyminen on helppo todeta etsimällä lajin toukkanahkoja umpeenkasvaneista ojista. Kuvassa juuri kuoriutunut naaras. 3.6.2010 Laitila. Kuva: Jussi Mäkinen.

Naaman keltaiset täplät voivat joskus olla vaikea havaita. Kuva: Petro Pynnönen, Kisko 21.6.2007

.

Toukka. Aapa- ja tundrakiiltokorennon toukatkin ovat karvaisia, mutta eivät näin voimakkaasti.

Hoikkakiiltokorento elää sekä avoimilla että puustoisilla soilla. Naaras muni kuvanottohetkellä kuvan alareunan tupasluikkien väliin sammalikkoon. Tammela, Torronsuon kansallispuisto 13.7.2007. Kuva: Petro Pynnönen

Lähteet

Askew, R. 2004: The Dragonflies of Europe.
Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Gerken, B. & Sternberg, K. 1999: Die Exuvien Europäischer Libellen (insecta Odonata).
Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
Hämäläinen, M. 1984 - Odonata of Inari Lapland. - Kevo Notes 7
www.korento.net

Aapakiiltokorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Kiiltokorennot (Cordulidae)
Suku:	Somatochlora Selys 1871
Laji:	alpestris (Selys 1840)

Levinneisyys

Aapakiiltokorento (Somatochlora alpestris) on mustahko, levinneisyydeltään pohjoinen suolaji.

Kuvattu Utsjoen Kevolla 2007, Sulka Haro

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus 45-50 mm.

Melko pieni, hyvin tumma kiiltokorento joka muistuttaa eniten tundrakiiltokorentoa, tumman värityksensä puolesta myös hoikkakiiltokorentoa. Varsinkin naaras muistuttaa naaras vaskikorentoa.

Eroaa tundrakiiltokorentoa lukuunottamatta muista kiiltokorennoista seuraavien tuntomerkkien perusteella: Takaruumissa ei ole keltaisia täpliä, takaruumiin 2. ja 3. jaokkeiden välissä on valkoinen rengas, joka katkeaa jaokkeen päällä.

Tundrakiiltokorennosta eroaa seuraavien tuntomerkkien avulla: Etusiipien kyynärsarassa (keskiruumiin ja siipikolmion välissä) yleensä kaksi poikkisuonta (muilla kiiltokorennoilla yleensä yksi). Etusiiven siipikolmion etusivu selvästi sisäsivua lyhyempi. Siipitäplä on tumman ruskea. Takasiipien kalvoke on tummempi kuin tundrakiiltokorennolla. Koiraan ylemmät perälisäkkeet taipuvat loivassa kulmassa toisiaan vastaan. Naaraan munanasettimen suojus suuri ja kolmiomainen.

Tummasta vaskikorentonaaraasta, jolla voi olla valkea rengas 2. ja 3. jaokkeen välissä, eroaa helpoiten keltaisten naamatäplien perusteella ja kyynärsaran suonituksen osalta.

Etusiiven suonitus. Kyynärsaran poikkijuovat korostettu punaisin pistein. Tallennettu naaras Humppila 6/2007. Kuva: Oskari Härmä.

Elinympäristö

Aapakiiltokorennon biotooppivaatimuksia on vaikea arvioida. Lajia on tavattu monenlaisissa elinympäristöissä. Löytöpaikkoja ovat olleet mm. avoimet pikkusuot ja niiden korpimaiset reunat, tunturilammet, rämeet ja matalat suolampareet, joenrannat ja happamat jokiluhdat. Lajia tapaa Lapissa myös loitompana soista metsäteillä ja -aukioilla sekä myös avosoilla. Ilmeisesti aapakiiltokorento ei Etelä-Suomessa ole mikään suurten avosoiden laji: havaintoja on mm. ojitettujen rämeiden umpeenkasvavista kuivatusojista. Puolassa laji asuttaa vuoristoseutujen rahkasammalsoita (ns. tyrphobioottinen laji) ja kehittyy usein matalissa suovesistöissä jotka eivät ole pitkällä aikavälillä pysyviä.

Esiintyminen

Aapakiiltokorentoa tavataan harvinaisena koko maassa Ahvenanmaa pois lukien. Lapissa laji on suhteellisen harvinainen ja pääosin hyvin vähälukuinen. Harvinaistuu etelämmäs tultaessa, ja lajista on hajanaisia havaintoja koko maasta. Lajista on 2000-luvulla tehty muutamia havaintoja Etelä-Hämeestä ja Uudeltamaalta (Somero, Humppila, Tammela, Hyvinkää, Sipoo ja Loppi). Tämänhetkinen esiintyminen Lapin eteläpuolella on kokonaisuudessaan melko puutteellisesti tunnettu, mutta mahdollinen syy havaintojen vähyyteen lienee lajin esiintyminen vähänretkeillyissä rämebiotoopeissa.

Euroopassa levinneisyys on boreo-alpiininen; lajia tavataan Keski-Euroopan vuoristoalueilla, joilla se on harvinainen. Brittein saarten havaintoa pidetään epäluotettavana. Luokiteltu uhanalaiseksi ainakin Puolassa.

Päälentoaika kesäkuun loppu - heinäkuu. Aikuisia on tavattu 3.6.-27.8. välisenä aikana. Lapissa vuosittaiset kannanvaihtelut ovat suuret.

Kuvia

Koiras, Loppi. Kuva: Jukka Toivanen

Kuvattu Utsjoen Kevolla 2007, Sulka Haro

Naaras Tammela 7/2008. Kuva: Oskari Härmä.

Lajin Etelä-Hämeen löytöpaikat ovat vaihdelleet ojitetuista rämemänniköistä kuvan kaltaiseen kuivahkoon saranevaan. Tammela 07/2008. Kuva: Jussi Mäkinen.

Lähteet

Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
Kuusinen, J. (toim.) 1980: Päijät-Hämeen sudenkorento-opas. Salpausselän Luonnonystävät ry, Thecla-kerho.
Valle, K. J. 1952: Sudenkorennot, Odonata. Suomen eläimet 7.
Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
Hämäläinen, M. 1984 - Odonata of Inari Lapland. - Kevo Notes 7
http://www.iop.krakow.pl/pckz/opis.asp?id=16&je=en - Polish Red Data Book
www.korento.net

Tundrakiiltokorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Kiiltokorennot (Cordulidae)
Suku:	Somatochlora Selys 1871
Laji:	sahlbergi Trybom 1889

Levinneisyys

Tundrakiiltokorento (Somatochlora sahlbergi) on Euroopan pohjoisin sudenkorento ja yksi Suomen heikoimmin tunnetuista lajeista.

Tundrakiiltokorennon pyydystetty naaras. Kuva: Janne Koskinen, Utsjoki 2006

Yleiskuvaus

Vain pohjoisimmassa Lapissa esiintyvä tundrakiiltokorento on harvoin tavattu tumma kiiltokorento.

Tuntomerkit

Koko: 48-50mm.

Pienikokoinen ja hyvin tumma tundrakiiltokorento muistuttaa hoikka- ja erityisesti aapakiiltokorentoa. Lennossa korento vaikuttaa lähes mustalta, silmät hehkuvat vihreinä. Siipitäplä melko vaalea. Varma maastomääritys lennossa ei kuitenkaan ole ilmeisesti mahdollista.

Tundrakiiltokorentokoiras on hyvin samankaltainen kuin aapakiiltokorentokoiras. Ruumis on karvainen ja takaruumis on tyveltä kapea, keskeltä leventynyt ja päästä taas kapeampi. Paras tuntomerkki ovat koiraan kookkaat perälisäkkeet jotka kaartuvat ensin suoraan ulospäin, kääntyvät sitten jyrkästi sisään ja alaspäin ja nousevat taas hieman lopussa koskettaen toisiaan. Takaruumiin toisen ja kolmannen jaokkeen välissä on likaisenvalkea rengas. Otsalla kaksi vaaleaa täplää.

Naaras on hyvin samankaltainen kuin aapakiiltokorentonaaras. Takaruumis on pitkältä matkalta lähes tasapaksu, kärkeä kohden suippeneva. Naaraan munanasettimen suojus on matala ja melko huomaamaton, ja sen keskellä on selkeä lovi.

Etusiivellä on yleensä vain yksi poikkisuoni siiven tyven ja siipikolmion välissä. Poikkisuonten määrässä on kuitenkin vaihtelua, eikä tuntomerkki ole absoluuttinen ero aapakiiltokorentoon. Joillakin yksilöillä poikkisuonten määrä voi olla eri oikean ja vasemman siiven välillä.

Etenkin uusilla havaintopaikoilla tundrakiiltokorennon määrityksen tulee perustua useiden tuntomerkkien yhdistelmään väärinmääritysten välttämiseksi.

Elinympäristö

Suolammet, pienet tunturijärvet. Lajin toukkia on löydetty niin pienistä kuin isoistakin lammista mänty- ja tunturikoivuvyöhykkeiltä, osa on ollut seisovavetisiä ja osasta puro on virrannut lävitse. Paikoille yhteistä on ollut yli 50cm veden syvyys, ilmaversoinen vesikasvillisuus (esim sarat, Carex spp.) ja runsas pohjakarike (Sahlén 1987, Butler 1992).

Esiintyminen

Lentokausi: heinäkuu. Aikuisia tavattu 9.7. - 5.8. välisenä aikana. Valle ilmoittaa kuoriutumisen alkavan aikaisina vuosina jo kesäkuun puolivälissä ja lennon jatkuvan myöhäisinä vuosina elokuun puoliväliin.

Hyvin harvinainen ja erittäin vähälukuinen, levinneisyydeltään heikosti tunnettu arktinen korentolaji. Elää Suomessa vain hyvin pohjoisessa, selvästi napapiirin pohjoispuolella. Tavattu Utsjoen kunnassa Karigasniemellä, Kevon alueella ja Nuorgamissa sekä Enontekiöllä Kilpisjärven suurtunturialueella. Entisen Suomen alueelta tunnetaan joiltain paikoilta Petsamon (Pechenga) pohjoisosista. Pohjoisimmassa Lapissa korentotiheydet ovat alhaiset ja sää monesti pilvinen ja sateinen, mikä tekee lajin etsimisestä vaikeaa. Toukkia ja toukkanahkoja on löydetty runsaasti Kevon alueen pienistä lammista ja Kilpisjärveltä, mutta elinympäristöjen pohjoisuudesta johtuen sää on vain harvoin suotuisa aikuisten havainnointiin. Lajin melko helpolla erottuvien vaaleiden toukkanahkojen etsintä heinäkuun puolivälissä onkin helpoin tapa löytää uusia lisääntymispaikkoja.

Sirkumboreaalinen levinneisyys Pohjois-Amerikasta Siperian halki Suomeen ja Finnmarkiin, ml. Kamtshatkan niemimaa. Idempänä laji esiintyy etelämpänä; sitä on tavattu ainakin neljässä kohteessa Baikal-järven länsipuolella ja Altai-vuoristossa.

Lajin koiraiden kerrotaan olevan rauhallisia lentäjiä, jotka lepäilevät kasvillisuuden seassa huomaamattomasti eivätkä pelästy helpolla lentoon (Sahlén 1987).

Vuosina 2014 ja 2018 lajin käyttäytymistä havainnoitiin aktiivisesti Enontekiöllä (Jussi Mäkinen ym.). Elinympäristöille poikkeuksellisen kuuman, jopa helteisen sään vallitessa, koiraat lepäilivät matalalla varjossa vaivaiskoivuissa, mutta pelästyivät helpolla lentoon. Naaraan havaittiin syövän saalista noin metrin korkuisessa vaivaiskoivussa, mutta pelästyvän lentoon helposti. Parittelun havaittiin yhden kerran tapahtuvan myöskin matalalla vaivaiskoivussa, varjon puolella. Lisääntymislammilla koiraat käyttäytyvät muiden kiiltokorentojen tavoin ja lentävät aktiivista partiolentoa muita koiraita häätäen. Naaraiden havaittiin munivan lennosta pinnalle nousseisiin vesisammaliin.

Kuvia

Koiras pyydystämisen jälkeen. Kuva: Petro Pynnönen, Utsjoki 5.8.2008

Tundrakiiltokorennon pyydystetty naaras. Kuva: Janne Koskinen, Utsjoki 2006

Tundrakiiltokorentojen reviirilampi. Kuva: Petro Pynnönen, Utsjoki 5.8.2008

Sukuelimet altapäin. Vas koiras, oikealla naaras. Kuva: Petro Pynnönen, Utsjoki 5.8.2008

Lähteet

Askew, R. 2004: The Dragonflies of Europe.
Butler, S. G. 1992: Notes on the collection and rearing out of the larva of Somatochlora sahlbergi Trybom from Finland (Odonata: Corduliidae). Zool. Fluminensia 84(1992):1-5.
Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
Kosterin, O. 1992: Acta Hydroentomologica Latvica 2 (1992): 22-26 (http://pisum.bionet.nsc.ru/kosterin/sahl.htm)
Sahlén, G. 1987: A new site for Somatochlora sahlbergi Trybom in Inari Lapland (Odonata, Corduliidae). Notulae Entomologicae 67:3-4.
Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
Hämäläinen, M. 1984 - Odonata of Inari Lapland. - Kevo Notes 7
Valle, K. J. 1952: Sudenkorennot, Odonata. Suomen eläimet 7.

Liitokorento

Tieteellinen luokittelu

Lahko:	Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko:	Aitosudenkorennot (Anisoptera)
Heimo:	Kiiltokorennot (Cordulidae)
Suku:	Epitheca Burmeister 1839
Laji:	bimaculata (Charpentier 1825)

Levinneisyys

Liitokorento (Epitheca bimaculata) on laajalle levinnyt, mutta vaikeasti havaittava ja useimmiten vähälukuinen laji.

Liitokorentokoiras. Laji muistuttaa enemmän hukankorentoja kuin muita kiiltokorentoja. Kuva: Petri Metsälä

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus: 55-65 mm.

Hieman suurempi kuin muut kiiltokorennot. Toisin kuin muiden kiiltokorentojen, liitokorennon ruumis on mustan ja +- ruskeanoranssin värittämä, takaruumiin sivuilla on keltaiset läiskät, eikä ruumiissa ole vihreää kiiltoa. Myös aikuisen korennon silmät ovat ruskeat eivätkä hohtavan vihreät. Siivet savunruskeat. Raajat ovat erittäin pitkät. Liitokorennon habitus tuo mieleen pikemminkin rusko- tai sorjahukankorennon kuin muut kiiltokorennot.

Lennossa liitokorennolta erottuu koon ja pitkän, paksun takaruumiin lisäksi savunruskeat siivet ja mustat läiskät takasiipien tyvellä. Lento on varmaa, liitelevää ja nopeaa. Lajin voi lennossa sekoittaa täpläkiiltokorentoon, jolta kuitenkin puuttuvat takasiipien tyven mustat läiskät.

Käyttäytyminen

Koiraat lentävät väsymättä useimmiten kaukana rannoista tai korkealla maan päällä, usein puidenlatvojen tasalla. Tämän takia lajia on vaikea havaita ja vielä vaikeampi pyydystää, ja useimmat havainnot koskevatkin lentävien yksilöiden ohella kuoriutuvia tai vastakuoriutuneita yksilöitä. Naaras laskee munat lennosta hyytelönauhana kasvillisuuden sekaan. Pohjoisamerikkalaisilla Epitheca-lajeilla on todettu naaraiden suosivan jo syntyneisiin munakertymiin munimista.

Elinympäristö

Liitokorento lisääntyy tyypillisesti meso- tai eutrofisilla järvillä, joissa on runsaasti makrokasvillisuutta. Lajia tavataan harvalukuisena kuitenkin myös monien muiden avointa (toisinaan kelluslehtien kattamaa) vesialaa käsittävien sisävesien (ja joissakin tapauksissa Itämeren lahtien) äärellä. Lajia ja jopa niiden toukkanahkoja havaitaan harvoin myös pienialaisilla suolammilla. Liitokorennon toukat ovat sopeutuneet voimakkaaseen kalojen saalistuspaineeseen. Lajia havaitaan lentokauden alussa usein kaukana vedestä, mm. hakkuuaukioilla, metsäteillä ja pelloilla, joissa laji voi olla helpommin havaittavissa kuin lisääntymisvesistöillä.

Esiintyminen

Liitokorento on suhteellisen yleinen osissa Etelä- ja Keski-Suomea, mutta laji on esiintymispaikoillaan tyypillisesti vähälukuinen. Lajista ilmoitettujen havaintojen määrää vähentävät lyhyt, alku- tai keskikesään painottuva lentoaika sekä harvoin näköetäisyydelle lennosta laskeutuvan lajin vaikea havaittavuus, minkä vuoksi merkittävä osa havainnoista koskee kuoriutuvia tai vastakuoriutuneita yksilöitä. Sopivilta paikoilta voi kuitenkin harvoin löytää useita yksilöitä kerrallaan, ja mm. kesällä 2008 laji oli Päijät-Hämeessä hyvin helppo löytää metsäautoteiden varsilta.

Päälentokausi kesäkuun alusta heinäkuun alkupuolelle, aikuisia on tavattu 22.5.-6.8. välisenä aikana. Lajia tavataan pääosin Vaasa-Joensuu -linjan eteläpuolella, löytöjä tosin pohjoisempaakin.

Kuvia

Liitokorentokoiras. Huomaa takasiiven tyven musta laikku, savunruskeat siivet, pitkän mustan takaruumiin sivuilla olevat keltaiset laikut ja erittäin pitkät jalat. Kuva: Petri Parkko

Liitokorentokoiras, 29.6.07 Ahlainen. Kuvan yksilö vapautettu oksalle ja kuvattu sen jälkeen. Kuva Rane Olsen.

Liitokorentokoiras. Kuva: Rane Olsen

Liitokorentonaaras, 13.6.07 Hollola. Kuva: Jussi Mäkinen.

Liitokorento, Vihti, 2009. Kuva: Miikka Friman

Liitokorennon olemassaolo on helpointa todeta joko toukkien tai toukkanahkojen perusteella. Molemmissa näkyy liitokorennolle lajityypilliset taaksepäin kaartuvat piikit takaruumiin selkäpuolella.

Toukan selkää koristaa piikkien rivi ja se on hyvin pitkäraajainen. Lisäksi takaruumiin kärjessä on voimakkaat, taaksepäin suuntautuneet piikit.

Kuollut lähes kuoriutumisvalmis liitokorennon toukka. Huomaa selän voimakkaat käyrät piikit. Sysmä 6/06, Janne Koskinen

Lähteet

Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
Gerken, B. & Sternberg, K. 1999: Die Exuvien Europäischer Libellen (insecta Odonata).
Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
korento.net