Korennot yhdellä sivulla osa 1

Korentowikistä
Siirry navigaatioon Siirry hakuun


Yleistietoa sudenkorennoista

Sudenkorennot
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset (Arthropoda)
Luokka: Hyönteiset (Insecta)
Lahko: Sudenkorennot (Odonata)
Alalahkot

Yleistä

Isokeijukorento (Lestes dryas) kuuluu hentosudenkorentoihin

Sudenkorennot (Odonata) ovat hyönteisten lahko, jonka toukat kehittyvät yleensä vedessä, ja jotka myös aikuisena elävät ja lisääntyvät makeiden vesien ja murtovesien äärellä. Sudenkorennot ovat kaikissa elämänvaiheissaan petoja. Aikuiset ovat siivellisiä, hyvin tai erittäin hyvin lentäviä, näköaistin varassa saalistavia yleispetoja. Ne voivat lentää kauaskin vesistöistä. Sudenkorennot eivät ole missään elämänvaiheessaan myrkyllisiä tai pyri aktiivisesti käyttämään ihmistä ravintonaan - varomattomasti käsitelty sudenkorento voi toki puraista kipeästi, mutta purema on vaaraton.

Sudenkorentojen historia on pitkä. Sudenkorentojen esi-isiä on löydetty noin 300 miljoonan vuoden ikäisinä fossiileina. Ensimmäiset hentosudenkorennot ja aitosudenkorentojen kantamuodot ilmestyivät fossiiliaineistoon hieman yli 250 miljoonaa vuotta sitten. Sudenkorennot ovatkin selvinneet neljästä joukkosukupuutosta, mukaan lukien niin permikauden lopun katastrofi kuin dinosaurusten valtakauden päättänyt liitukauden loppu.

Sudenkorennot jaetaan nykyisin kahteen alalahkoon, hentosudenkorentoihin (Zygoptera) sekä aitosudenkorentoihin (Anisoptera). Zygopterasta käytetään myös vanhaa nimitystä "yhtäläissiipinen" ja Anisopterasta nimeä "erilaissiipinen" siipien rakenteen mukaan. Aikaisemmin tunnettiin myös kolmas alalahko Anisozygoptera, mutta se on nykyään liitetty aitosudenkorentoihin. (Näin syntyneestä alalahkosta käytetään useasti nimeä Epiprocta. [1])

Sudenkorennoille, ja varsinkin aitosudenkorennoille, tyypillisiä piirteitä ovat pitkä takaruumis, suoraan keskivartaloon kiinnittyvät lentolihakset sekä erittäin suuret verkkosilmät ja erinomainen näkö. Ne ovat taitavia lentäjiä, ja aikuiset aitosudenkorennot saalistavatkin nimenomaan lentäviä hyönteisiä, mukaan lukien muita sudenkorentoja.

Lännensyyskorento (Sympetrum striolatum) on tyypillinen aitosudenkorento

Aitosudenkorennon (Anisoptera) tunnistaa suhteellisen suuresta koosta (ruumiinpituus suurimmilla voi olla lähemmäs 20 cm) ja tavasta pitää siipiä kokonaan auki laskeutumisen jälkeen. Niiden siipiparit ovat keskenään erilaiset.

Hentosudenkorennot (Zygoptera) taas ovat pienikokoisia - useimmiten 3-5cm - ja pitävät yleensä laskeuduttuaan hyvin samannäköiset siipensä laskostettuna ruumista vasten.

Sudenkorentojen arvo ihmisille on pääosin esteettinen, mutta joskus niistä on hyötyäkin. Pääosin lentäviä hyönteisiä saalistavat aikuiset syövät muun muassa ihmistä ärsyttäviä hyttysiä, paarmoja ja mäkäräisiä; vedessä elävät toukat saalistavat kaikkea mitä saavat kiinni, mukaan luettuna hyttystoukat. Ihminen voi pelästyä ohitse viuhahtavaa sudenkorentoa; tällöin korento kuitenkin pyydystää ihmisen ympärillä liikkuvia hyönteisiä - parempi korento lähellä kuin paarma verta imemässä.

Suomessa on tavattu 60 lajia sudenkorentoja. Osa lajeista on rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla, lisäksi EU:n luontodirektiivin IV(a) -liitteessä mainittujen lajien lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kiellettyä.

Kansanuskomuksen mukaan sudenkorento voi ommella nukkuvan silmät kiinni.

Elinkaari

Lummelampikorentokoiras (Leucorrhinia caudalis)

"Kuinka kauan sudenkorento elää? Elääkö sudenkorento vain yhden päivän?"

Sudenkorentojen elämän pituus on yksi yleisimmistä kysymyksistä, joka korentoharrastajalle esitetään. Kansanperinteessä ja huhupuheissa sudenkorentojen sanotaan usein elävän vain yhden päivän. Tämä on harhaluulo ja liittynee päiväkorentoihin (Ephemeroptera), sillä joidenkin päivänkorentolajien elämä aikuisena kestää vain muutamia tunteja. U

Vaikka aikuinen sudenkorento saattaisi elää kaksi viikkoa, voi toukkavaihe kestää vuosia. Aikuisille arvioitu luku voi vaihdella parista päivästä viikon kautta aina kuukausiin jopa samalla lajilla, riippuen siitä, mitä halutaan tietää. Suuri osa aikuisista sudenkorennoista kuolee jo hyvin nuorina ja noin puolet populaatiosta kuolee useimmiten viikon tai kahden sisällä. Pitkäikäisimmät yksilöt voivat kuitenkin elää moninkertaisen ajan, viikoista kuukausiin. Isot sudenkorennot ovat aikuisvaiheessaan melko pitkäikäisiä hyönteisiä ja voidaan rinnastaa pitkäikäisiin päiväperhosiin. Hentosudenkorennot elävät useimmiten vain joistakin päivistä jokuseen viikkoon. Monet lämpimien alueiden lajit voivat elää useita kuukausia, mutta niillä on usein aestivaatio eli kesälepo.

Suomalaisista lajeista isot ukonkorennot ovat pitkäikäisimpiä, mutta idänkirsikorento on ennätys alallaan. Keijukorentoihin kuuluvat kirsikorennot (Sympecma) kuoriutuvat syyskesällä, talvehtivat aikuisina ja lisääntyvät vasta talvehtimisen jälkeisenä keväänä. Toukkakehitys kirsikorennoilla on nopea ja vie vain pari kuukautta, keväällä (huhti-kesäkuussa) munitut munat kuoriutuvat jo saman vuoden heinä-elokuussa. Idänkirsikorennon elämä voi siis kestää jopa 10 kuukautta, mikä on lentävälle hyönteiselle pitkä aika.

Lisääntyminen

Punasyyskorentojen parittelurengas (Sympetrum vulgatum)

Sudenkorentojen lisääntyminen on monimutkaista, mutta kaikki Suomen lajit elävät aikuisina ilmassa ja toukkina vedessä.

Sudenkorennon toukkavaihe voi kestää syyskorentojen muutamasta viikosta aina purokorennon kolmeen vuoteen asti, Lapissa mahdollisesti paljon pidempäänkin. Kaikki Suomess tavattavat lajit elävät vedessä. Toukat syövät kaikkea mitä sattuvat saamaan kiinni, kuten muita hyönteisiä, kalanpoikasia, vesikirppuja ja toisiaan. Toukkavaiheessa sudenkorento luo nahkansa useita kertoja ja kasvaa näin suuremmaksi. Toukkavaiheen lopussa toukka suorittaa muodonmuutoksen eli metamorfoosin, jossa toukka muuttuu aikuiseksi sudenkorennoksi.

Kuoriuduttuaan korento lentää neitsytlennon ja poistuu syntymäpaikkansa läheisyydestä muutamiksi päiviksi ruokailemaan ja vahvistumaan. Matka voi olla joistain kymmenistä senteistä aina kymmeniin kilometreihin. Sukukypsyyden saavutettuaan koiraat lisääntymispaikoille odottamaan naaraita. Tällöin useiden lajien koirailla on voimakkaita reviiritaipumuksia ja ne taistelevat aggressiivisesti muiden koiraiden kanssa. Sukukypsien naaraiden palatessa lisääntymisalueille koiraat pyrkivät parittelemaan niiden kanssa. Joillakin lajeilla ja suvuilla esiintyy erilaista kosioriittikäyttäytymistä, mutta usein parittelun alku on suhteellisen yksinkertainen prosessi, jossa koiras yksinkertaisesti ottaa naaraan kiinni.

Sudenkorentojen lisääntymiselimet ovat monimutkaiset. Koiraan spermaa tuottavat testikset ovat takaruumiin kärjessä, mutta niitä välittävät rakenteet ovat takaruumiin tyven alapinnalla. Naaraan sukuelimet ovat takaruumiin kärjessä. Koiraan takaruumiin kärjessä sijaitsevat myös perälisäkkeet, jotka ovat kehittyneet sopimaan naaraan niskakilven tai pään takaosan kanssa yhteen kuin avain ja lukko. Näiden lisäkkeiden muoto on lajityypillinen ja este lajien väliselle risteytymiselle. Ennen parittelua koiras käyristää takaruumiinsa ja siirtää spermansa takaruumiin tyven sekondäärisiin sukuelimiin. Löydettyään naaraan koiras tarttuu naarasta niskasta takaruumiin kärjen perälisäkkeillä. Naaras puolestaan ottaa koiraan sperman oman takaruuminsa kärjellä vastaan. Näin syntyy ns. parittelurengas. Hedelmöityttyään naaras irroittaa oman takaruumiinsa kärjen koiraan takaruumiin tyvestä ja syntyy ns. tandem. Parittelu voi kestää parista sekunnista useampaan tuntiin.

Joillakin lajeilla koiras jää tandemiin naaraan kanssa ja vartioi naarasta tämän muniessa, toisilla lajeilla koiras irroittautuu ja joko vartioi naaraan munintaa tai lähtee etsimään uusia parittelukumppaneita. Muniessaan naaras etsiytyy sopivaan paikkaan - tärkeimpänä syynä suoja saalistajilta ja muilta koirailta - ja munii.

Hentosudenkorennot ja ukonkorennot laskevat munansa yksitellen ja naaraille on kehittynyt takaruumiin 9. jaokkeen alapinnalle munanasetinmainen viillin, jolla tehdään sopivaan materiaaliin reikä, johon isokokoinen muna munitaan. Materiaali johon muna lasketaan vaihtelee, se voi olla sammal, ruoko tai jopa puu. Jotkut lajit, kuten viherukonkorento ovat hyvin erikoistuneita. Toiset lajit munivat veden alla.

Muut aitosudenkorennot munivat usein suuren määrän vapaita munia. Nämä munitaan useimmiten lennosta suoraan veteen tai veden välittömään läheisyyteen. Purokorento munii erikoisella tavalla yksittäisiä munia pohjalietteeseen, ja välkekorento "hakkaa" muniaan esimerkiksi kosteaan sammaleeseen.

Munan kypsymisaika vaihtelee; osa lajeista talvehtii munana. Niillä lajeilla, jotka talvehtivat toukkana. muna kypsyy muutamasta päivästä pariin viikkoon, jonka jälkeen siitä kuoriutuu pieni toukka, protolarva. Tämä hakeutuu veteen. Tästä kuoriutuu ensimmäinen toukkavaihe.

Toukkavaihe

Aitojokikorento (Gomphus vulgatissimus)
Neidonkorentolaji (Calopteryx sp)

Sudenkorennoilla on vaiheittainen muodonmuutos - niillä ei siis ole koteloa, kuten mm. perhosilla. Suurin osa sudenkorentojen toukista elää vedessä, mutta joillakin trooppisilla lajeilla toukkavaihe on karikkeessa ja eräiden lajien toukat saalistavat rantaviivan kostealla maalla. Toukka on täysi vesieläin, joka hengittää kiduksilla ja jolla on erittäin ainutlaatuinen pyyntinaamari, kun taas aikuinen sudenkorento on ilmojen akrobaatti, joka ei voi uida vedessä. Muodonmuutos on dramaattinen.

Toukka on opportunistinen peto, joka syö muita vesieläimiä. Pään alapinnalla on alahuulesta kehittynyt monimutkainen nestepaineella toimiva pyyntinaamari. Toukan havaitessa pyyntietäisyydellä olevan saaliin se voi singota naamarin eteenpäin; liike on niin nopea, että sitä ei voi havaita paljaalla silmällä. Naamari palaa sitten pään alle ja toukka syö saaliinsa purevilla suuosillaan. Toukat voivat harrastaa kannibalismia ja iskeä kiinni jopa lähes itsensä kokoisiin saaliseläimiin. Kalattomissa vesistöissä sudenkorentojen toukat ovatkin ravintoketjun huipulla, ja niillä voi olla suuria vaikutuksia koko vesistön eliöyhteisöön. Toukkavaihe on myös se vaihe, jossa sudenkorennoilla tapahtuu kasvua ja jolloin ikäluokista suurin osa kuolee. Esimerkiksi keskieurooppalaisella Onychogomphus uncatus -jokikorentolajilla yli 99% viimeisen toukkavaiheen toukista kuoli ennen kuoriutumista.

Toukka hengittää kiduksilla veteen liuennutta happea. Hentosudenkorennoilla on ulkoiset kidukset takaruumiin kärjessä, aitosudenkorentojen kidukset ovat peräsuolen sisällä. Aitosudenkorennoilla peräsuoli toimii myös eräänlaisena vesisuihkumoottorina, jonka avulla toukka voi liikkua nopeastikin. Toukka kasvaa vaiheittain luoden nahkaansa. Nahanvaihdon aikaan toukka on hyvin haavoittuvainen. Sudenkorennon toukka voi, mikäli perintötekijät ja sääolot, erityisesti valaistus, niin määräävät, vaipua lepotilaan eli diapaussiin. Tällöin kasvu lakkaa ja toukka ei ole aktiivinen. Kasvu jatkuu diapaussin loputtua, esim. kun päivät rupeavat syksyllä lyhenemään. Diapaussin ajoittuminen on monimutkainen sudenkorentojen aikuisvaiheen ajoittumista ja siten myös lisääntymistä säätelevä tekijä.

Sudenkorentojen toukat eivät yleisesti ottaen liiku kovinkaan paljon mikäli tilanne sen sallii. Toukkia uhkaavat monet saalistajat, kuten toiset sudenkorentotoukat ja kalat. Tätä välttääkseen monet toukat pysyttelevät enimmäkseen paikallaan tai kaivautuvat liejuun. Osa lajeista saalistaa pääasiassa näön, osa tuntoaistin varassa. Osalla molemmat ovat lähes yhtä tärkeitä. Toukkia onkin elintapojensa mukaan jaettu eri ryhmiin, joiden elintavat poikkeavat reilusti toisistaan - osa kaivautuu pohjaan, osa saalistaa vesikasvillisuudessa, ja osa naamioituu taitavasti esim. ruovikkoon. Vaikkeivät toukat olekaan mestariuimareita, ja luottavat useimmiten suojaväriinsä ja kärsivälliseen odottamiseen, voivat ainakin ukonkorentojen aggressiiviset toukat aktiivisesti uida saaliinsa perään ja napata sen kiinni.

Toukat ovat myös sopeutuneet elinympäristön muutoksiin. Ainakin litteähukankorennon Libellula depressa toukka saattaa siirtyä pois kuivuneesta lammikosta ja etsiä uuden lähellä olevan lampareen. Toukka kykenee aistimaan veden kuivalla maalla jopa metrien päästä ja kykenee näin siirtymään pois epäedullisista olosuhteista. Monien lajien toukat selviytyvät lähes hämmästyttävistä ääriolosuhteista, kuten jäätymisestä tai kuivuudesta. Esimerkiksi monien kiiltokorentojen toukat elävät pienissä suonsilmäkkeissä tai hyvin kosteassa rahkasammallessa, joka talvisin jäätynee täysin. Toukkien elintavat ja selviytymisstrategiat ovatkin paljon vaihtelevammat kuin aikuisilla yksilöillä.

Toukkavaihe kestää vain muutamasta viikosta (monet lämpimien alueiden korennot, meikäläisistä mm. keijukorennot) useisiin vuosiin (pohjoiset ja vuoristoissa elävät korentolajit). Useimmilla suomalaisilla lajeilla toukkavaihe kestää 2-3 vuotta, tänä aikana toukka luo useaan kertaan nahkansa. Toukkavaihetta kutsutaan usein instariksi tai stadiaksi, esimerkiksi kuoriutumisvalmis toukka on viimeisen instarin toukka ("F0"). Ennen kuoriutumista aikuinen yksilö kehittyy toukkanahan sisälle metamorfoosissa, jossa loppujen lopuksi toukan näköisen yksilön sisällä on itse asiassa kuoriutumisvalmis aikuinen sudenkorento.

Kuoriutumisvalmis toukka lopettaa syömisen, etsiytyy pois vedestä sopivalle alustalle kuten ruo'onpätkälle, kuivattaa itsensä ja kuoriutuu. Tässä vaiheessa aikuinen korento on jo toukkanahan sisällä kokonaan valmiiksi kehittyneenä, eli kuoriutuminen onkin aikuisen yksilön (imagon) ensimmäinen havaittava suoritus. Kuivuttuaan tarpeeksi toukkanahka halkeaa ja esiin ryömii nuori, kostea, pehmeä ja ryppyinen korento. Nuori sudenkorento pumppaa siipiinsä nestettä ja tyhjentää ylimääräiset nesteet ruumiistaan ja lentää lopulta matkoihinsa kasvamaan aikuiseksi. Kuoriutuminen voi kestää paristakymmenestä minuutista jopa kolmeen tuntiin, ja ainakin suuret ukonkorennot kuoriutuvat pääosin yöllä, ollen näin aamulla valmiita lähtemään nopeasti lentoon ennen saalistajien saapumista. Kuoriutumisstrategian perusteella sudenkorennot jaetaan usein niin sanottuihin kevät- ja syyslajeihin. Kevätlajit kuoriutuvat usein hyvin lyhyessä ajassa ja suurin joukoin. Syyslajien kuoriutumisaika ja siten lentoaika on puolestaan pitkä, jopa kuukausien mittainen.

Kuoriutuminen on vaarallista. Hyvin suuri osa korennoista kuoleekin tässä vaiheessa, sillä ne ovat pitkän aikaa esillä ja lentokyvyttömiä. Usein korennoilla näkee vääntyneitä takaruumiita, ryppyisiä siipiä tai muita "kehitysvammoja", jotka ovat syntyneet epäonnisesta kuoriutumisesta. Kova tuuli voi tiputtaa korennon maahan, lajitoveritoukka saattaa kömpiä kuoriutuvan aikuisen päälle ja näin murskata hennot siivet, tai väärään paikkaan osuva heinänkorsi rusentaa siiven käyttökelvottomaksi. Myös saalistajat, kuten hämähäkit, linnut ja muurahaiset, iskevät usein vastakuoriutuviin korentoihin.

Ravinto ja saalistaminen

Punasyyskorento saalista syömässä
Sauvalude imemässä okatytönkorennon toukkaa

Aikuiset sudenkorennot ovat generalistipetoja jotka syövät pääosin muita hyönteisiä. Pienet hentosudenkorennot syövät pääosin pikkuhyönteisiä, kuten kirvoja (Aphidae) joita ne saalistavat joko lennosta tai suoraan kasveilta. Suuremmat sudenkorennot syövät pääosin lentäviä hyönteisiä, jopa toisia sudenkorentoja. Pääosa saaliista kuitenkin useimmiten vain erilaisia pieniä lentäviä hyönteisiä, kuten sääskiä tai muurahaisia - suurta saalista otetaan harvoin. Kannibalismin lisäksi korennoilla tavataan oudompiakin ruokailutapoja: jotkut lajit pyytävät hämähäkkejä jopa suoraan verkosta, ja okatytönkorento on todistetusti saalistanut vesimittareita vedenpinnasta. Suuret ukonkorennot ovat syöneet jopa pieniä sammakoita! Korennot ruokailevat siellä missä saalista on runsaasti ja helposti saatavilla; tämän takia ihmisen ympärille saattaa nopeasti kerääntyä useita korentoja syömään ympärillä pyöriviä verenimijöitä ja kiusallisia hyönteisiä. Samasta syystä sudenkorennot eivät kuitenkaan valitettavasti voi syödä kaikkia mökkipihan hyttysiä; mikäli hyttysiä on liian vähän, napsivat korennot sitten jotain, mitä on helpommin saatavilla. Ruokailemassa olevat sudenkorennot voivat kerääntyä joukoittain runsasravintoisille paikoille saalistamaan, eivätkä silloin ole aggressiivisia toisiaan kohtaan. Tämän takia esimerkiksi alkukesästä voi havaita suuria sudenkorentokeskittymiä vaikkapa hakkuaukioilla.

Sudenkorento näkee saaliin suurilla verkkosilmillään. Verkkosilmissä voi olla jopa 10 000 ommatidia, yksinkertaista silmää eli verkkosilmien "linssiä". Sudenkorentojen silmistä on löydetty kuutta erityyppistä näkösolua (ihmisellä värejä havainnoi kolme erityyppistä näkösolua, ja neljäs tyyppi muodostaa mustavalkoisen kuvan), ja korentojen näköalue onkin yksi eläinkunnan laajimmista. Verkkosilmät sopivat hyvin liikkeen havaitsemiseen, ja muiden hyönteisten tavoin sudenkorennot reagoivat liikkeeseen hyvin. Paikallaan olevia kohteita niiden on vaikea havaita. Lisäksi ne havaitsevat ainakin valon polarisaation - tähän ei ihmissilmä ilman apuvälineitä kykene. Vedenpinnasta heijastuvan polarisoituneen valon havaitseminen onkin sudenkorennoille elintärkeää mm. levittäytymisen ja lisääntymisen takia. Silmien yläosassa on lisäksi runsaasti lyhyitä aallonpituuksia, kuten sinistä, violettia ja ultraviolettia, näkeviä ommatideja. Silmien alaosa näkee tarkemmin punaisia ja vihreitä aallonpituuksia.

Löydettyään sopivan saaliin korento lentää saalista kohti. Pienet kohteet, kuten sääsket, napataan suoraan suulla, suuremmat kaapataan jaloilla. Toisin kuin monilla muilla hyönteisillä ovat sudenkorentojen raajat keskiruumiin etuosassa ja suuntautuvat pääosin eteenpäin. Raajat ovat tärkeimmillään juuri saalistamisessa; aitosudenkorennot ovat erittäin huonoja kävelemään, hentisudenkorennot kykenevät siihen hieman paremmin. Raajat muodostavat pään alle suuntautuvan piikkisen, vahvan korin, jonka avulla aikuinen sudenkorento voi pitää paikoillaan jopa suurempia saalita melko vaivattomasti. Raajoilla voidaan pitää kiinni rimpuilevaa saalista tai ohjata se suoraan puruleukoihin. Saalis jauhetaan vahvoilla puruleuoilla joko ilmassa tai suurempien kohteiden ollessa kyseessä jollakin alustalla. Keijukorentojen pitkät jalat lienevät sopeuma lentävän saaliin pyytämiseen.

Aitosudenkorennoilla on karkeasti ottaen kaksi erilaista saalistustekniikkaa: partiointi ja väijyminen. Ukonkorennot, kiiltokorennot ja purokorento ovat tyypillisiä partioijia, jotka lentävät pitkään ja usein tiettyä reittiä, etsien saalista sekä sopivilla paikoilla tietenkin lisääntymiskumppaneita ("sexual patrol"). Varsinaiset sudenkorennot ovat väijyjiä: ne istuvat jollain hyvällä tähystysalustalla ja sinkaisevat sieltä saaliinsa perään, palaten sitten takaisin. Usein korentojen keskinäinen "kisailu" onkin juuri tappelua hyvästä tähystyspaikasta tai lisääntymispaikoilla reviiristä. Usein yksilöt ruokailevat lisääntymispaikkojen ulkopuolella. Hentosudenkorennot saalistavat pikkuhyönteisiä ja muita selkärangattomia niin lennosta kuin kasveiltakin; ne ovat aitosudenkorentoja huonompia ja hitaampia lentäjiä, ja lentävät usein vain lyhyitä matkoja. Lisääntymisalueiden ulkopuolella sudenkorennot saattavat kuitenkin parveilla ja vaeltaa ilman mitään reviirinpuolustamista.

Sudenkorennot ovat myös monien muiden eläinten ravintoa. Nuoret, juuri kuoriutuneet sudenkorennot ovat erityisen helppoa saalista ja niinpä monet eläimet käyttävät niitä ravintonaan. Aikuisia sudenkorentoja syövät lähinnä linnut, erityisesti nuolihaukka ja västäräkki. Hämähäkit, petokärpäset (Asilidae) ja jopa kihokit nappaavat myös osansa. Sammakko tai luhtakanakaan ei kaihda väärään paikkaan eksynyttä korentoa. Monet sudenkorennot syövät myös toisia sudenkorentoja. Erityisen pahamaineinen on rannikkoukonkorento, joka voi saalistaa jopa muita ukonkorentolajeja eikä se kaihda kannibalismiakaan. Aikuisilla sudenkorennoilla näkee myös useasti ulkoloisina erilaisten vesipunkkien (Hydracarina) toukkia, erityisesti Arrenurus-suvun lajeja. Mutta kiusaavatko muita hyönteisiä usein ahdistavat polttiaiset (Ceratopogonidae) myös sudenkorentoja?

Vedessä eläviä toukkia - jotka ovat itsekin petoja - saalistavat monet petohyönteiset, vesihämähäkit, toiset sudenkorennontoukat ja etenkin kalat. Sudenkorentojen munissa loisii pienenpieniä loispistiäisiä (Ichneumonidae), ja joidenkin sudenkorentojen ruumiilla elää pieniä kaksisiipisiä "pöytävieraina". Suurine kehoineen yksikin sudenkorento voi olla arvokas linkki monen muun eliölajin elämässä.

Anatomia

Suoukonkorentonaaraan (Aeshna subarctica) pää

Sudenkorennoilla on kaksi täysin kehittynyttä siipiparia. Siivissa on suuri määrä suonia ja siipisoluja - tätä pidetään taksonomiassa usein melko alkeellisena piirteenä. Etu- ja takasiivet ovat karkeasti otten yhtä suuret. Aitosudenkorennoilla etu- ja takasiivet ovat erimuotoiset ja siipisuonitus on erilaistuneempi kuin hentosudenkorennoilla, joilla etu- ja takasiivet ovat lähes identtiset ja tiheästi suonitetut - tätä nimetkin korostavat! (Anisoptera = "erilaiset siivet", Zygoptera = "samankaltaiset siivet"). Siivet ovat kiinnittyneet lihaksilla suoraan keskiruumiiseen ja sudenkorento voikin nostaa keskiruumiinsa lämpötilaa värisyttämällä siipiään. Monet ukonkorennot ja muut partioivat lajit voivatkin lentää hämärässä ja viileässä lihastoiminnan synnyttämän lämmön avulla. Korentojen lentäminen myös nostaa niiden ruumiinlämpötilaa, minkä takia aktiivisesti lentävät lajit eivät mielellään lennä kuumassa säässä. Lisäksi aktiivisesti lentävien lajien lukumäärä pienenee suhteessa tropiikkia lähestyttäessä, joten Suomen sudenkorentolajeista suurempi osa on aktiivisia partioijia kuin esimerkiksi trooppisen Afrikan lajeista.

Korennon ruumis jakautuu kolmeen osaan: päähän, keskiruumiiseen ja takaruumiiseen. Päässä on pari suuria verkkosilmiä, korentojen näköaisti onkin hyvin kehittynyt. Tuntosarvet ovat pienet. Suuosat ovat voimakkaat ja purevat.

Pään takana on keskiruumis. Siihen kiinnittyvät siivet ja jalat. Sudenkorentojen jalat ovat melko heikot eivätkä sovellu hyvin kävelemiseen, vaan niiden päätehtävänä on napata saalis lennossa kiinni. Heikkojen jalkojensa ja jäykkien siipien takia haaviin joutunut sudenkorento on melko avuton. Tytönkorennot tosin voivat hiippailla pois huolimattomasti suljetusta haavista, mutta aitosudenkorennoille tämä ei onnistu.

Keskiruumiin takana on pidentynyt takaruumis, joka on useimmiten huomattavan pitkä. Takaruumiissa sijaitsevat korentojen suoli ja lisääntymiselimet. Takaruumis toimii myös lämmönsäätelyssä - korento voi lämmittää vertaan keskiruumiissaan siipiään värisyttämällä ja siirtää sen takaruumiiseen, tai käyttää takaruumista jäähdyttämään kehoaan. Monilla lajeilla, kuten ukonkorennoilla, takaruumiissa on tummia ja vaaleita alueita, jotka auttavat lämmönsäätelyssä.

Sudenkorentojen alalahkot

Hentosudenkorennot (Zygoptera)

Aitosudenkorennot (Anisoptera)

Sudenkorentojen suojelu

Uhanalaisuusluokituksesta, rauhoitetuista lajeista ja muista sudenkorentojen suojeluun liittyvistä asioista on koottu tietopaketti omalla sivulleen.

Aiheesta muualla

<pagebreak />

Hentosudenkorennot

Hentosudenkorennot
Coenagrion pulchellum.jpg
Sirotytönkorento (Coenagrion pulchellum)
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Sudenkorennot Odonata
Alalahko: Hentosudenkorennot Zygoptera

Hentosudenkorennot (Zygoptera) ovat toinen sudenkorentojen alalahko, toisen ollessa aitosudenkorennot. Hentosudenkorennoistä käytetään usein myös vanhaa nimeä "yhtäläissiipiset".

Hentosudenkorennot ovat keskikokoisia hyönteisiä, jotka kuuluvat sudenkorentoihin. Ne erotetaan aitosudenkorennoista seuraavasti:

  • siivet ovat useimmiten levossa taitettuina toisiaan vasten tai nostettuna pystyasentoon takaruumiin päälle
  • ruumis on hento
  • silmät ovat pienet ja aina toisistaan erillään
  • taka- ja etusiipien tyvet ovat samanlaiset

Tyypillinen hentosudenkorento on "pieni ja sininen" tytönkorento tai "iso ja sininen" neidonkorento.

Hentosudenkorentoihin kuluu maailmassa noin 2700 lajia.

Suomessa esiintyvät hentosudenkorennot

Neidonkorennot (Calopterygidae)

Keijukorennot (Lestidae)

Tytönkorennot (Coenagrionidae)

Sulkakoipikorennot (Platycnemididae)

Lajin määrittäminen

Hentosudenkorentojen määrittäminen saattaa tuntua ensimmäisillä kerroilla pirullisen vaikealta mutta kokemuksen karttuessa määrittäminen muuttuu melko helpoksi.

<pagebreak />

Aitosudenkorennot

Aitosudenkorennot
Libellula quadrimaculata sulka haro 1.jpg
Ruskohukankorento (Libellula quadrimaculata)
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset (Arthropoda)
Luokka: Hyönteiset (Insecta)
Lahko: Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko: Aitosudenkorennot (Anisoptera)

Aitosudenkorennot (Anisoptera) ovat sudenkorentojen toinen alalahko, toisen ollessa hentosudenkorennot (Zygoptera). Aitosudenkorennoista käytetään usein myös vanhempaa nimitystä erilaissiipiset.

Anisoptera ovat keskikokoisia-suuria hyönteisiä, joilla on kaksi siipiparia, pidentynyt takaruumis ja suuret silmät. Aitosudenkorennot erottaa hentosudenkorennoista helposti: siivet pidetään levossa useimmiten levitettyinä, verkkosilmät ovat suuret, ruumis on tukeva ja etu- ja takasiipien tyvet ovat erilaiset. Siipisuonitus on Anisopteroilla erilaistuneempi.

Kuten muutkin sudenkorennot, myös aitosudenkorennot ovat kaikki petoja. Toukkavaihe on kaikilla eurooppalaisilla lajeilla vedessä elävä, aikuiset ovat hyviä lentäjiä.

Aitosudenkorennot ovat hentosudenkorentoja nuorempi ja suurempi alalahko.

Suomessa esiintyvät aitosudenkorennot

Ukonkorennot (Aeshnidae)

Jokikorennot (Gomphidae)

Purokorennot (Cordulegastridae)

Kiiltokorennot (Corduliidae)

Varsinaiset sudenkorennot (Libellulidae) suvuittain

Hukankorennot (Libellula)

Sinikorennot (Orthetrum)

Lampikorennot (Leucorrhinia)

Syyskorennot (Sympetrum)

<pagebreak />

Korentojen kuvaukset

Neidonkorennot (Calopterygidae)

Neidonkorento

Neidonkorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko: Hentosudenkorennot (Zygoptera)
Heimo: Neidonkorennot (Calopterygidae)
Suku: Calopteryx Leach 1815
Laji: virgo (Linnaeus 1758)
Levinneisyys

<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3942" width="250"/>


Kauniinvärinen neidonkorento (Calopteryx virgo) on virtaavien vesistöjen tyyppilajeja ja ehkä yksi tunnetuimmista sudenkorennoistamme.

Calvircopula2.jpg

Parittelevat neidonkorennot. Kuva: Lisse Tarnanen

Yleiskuvaus

Neidonkorennon tapaa useimmiten erilaisista virtaavista vesistöistä aina joenvarsilta pienille metsävirroille. Tummansinisen koiraan kokonaan värittyneet siivet ja perhosmaisen lepattava lento erottavat lajin heti kaikista muista suomalaisista sudenkorennoista immenkorentoa lukuunottamatta. Nämä kaksi lajia ovat ainoat Suomessa tavatut neidonkorennot, mutta Välimeren alueella elää lisää heimoon kuuluvia lajeja joista useat on vasta vastikään erotettu omiksi lajeikseen.

Tuntomerkit

Koko: 45-49mm. Suurikokoinen, keskimäärin suurin yhtäläissiipisemme. Siivet hyvin leveät, keskikohdastaan leveät, ja siipisuonitus hyvin tiheää. Lentää usein perhosmaisesti lepatellen joenvartta pitkin, siiveniskut melko hitaat.

Koiras on helppo tunnistaa: koko ruumis sähkönsininen, mutta väri vaihtelee valon tulokulman mukaan - toisinaan ruumis välkkyy smaragdinvihreänä. Takaruumiin kärjen alapinta punertavan ruskea. Koiraan siivet lähes tyvestä lähes kärkeen asti tummanruskeat (valossa siniset!), voivat näyttää lähes mustilta. Yksilöllistä vaihtelua kuitenkin on ja joillain siipien tyvellä ja kärjessä on enemmän kirkasta aluetta. Siivelle ei kuitenkaan meikäläisillä populaatioilla muodostu yhtä selviä ja jyrkkiä rajoja kuin immenkorennolla. Etelä-Eurooppalainen meridionalis- alalajin koiraiden siivet ovat aivan tyvestä kirkkaat.

Naaraan määrittäminen immenkorennosta on hankalampaa. Naaraan ruumis on vihreä pronssinvärisin lautumin keskiruumiin sivulla ja takaruumiin päällä. Siivet syvän ruskeat, immenkorentonaaraan siivet ovat kalpeanvihreät. "Lonkat" ja keskiruumiin takaosan sivut ovat lähes kokonaan tummanharmaat (immenkorennolla kellertäviä kuvioita). Siivellä valkea pieni valesiipitäplä, joka on noin kahden valesiipitäplän pituuden etäisyydellä siiven kärjestä. Poikkeuksellisesti naarailla voi olla tummemmat takasiivet tai voimakkaasti värittyneet siivet, myös koiraan värisiä (homokromisia) naaraita on havaittu.

Risteymät

Neidon- ja immenkorento myös risteytyvät luonnossa. Tynkkynen et. al. 2008 ilmoittaa koirashybridien tuntomerkeiksi:

  • risteymäkoiraan siipikuvio immenkorentomainen, mutta siipitäplien reunat diffuusit (terävärajaiset immenkorennolla)
  • risteymäkoiraan takaruumiin kärjen alapinta punertava (immenkorennola keltainen)

Samassa julkaisussa kerrotaan myös kahdesta naarashybridistä, jotka muistuttavat neidonkorentoa, mutta keskiruumiin jaokkeiden välit keltaiset kuten immenkorentonaaraalla. Pienen otannan vuoksi määritys näillä perusteilla on epävarmaa.

Elinympäristö

Plapen calvir vestra.jpg

Oikealla: Neidonkorento viihtyy monenlaisisssa virroissa. Laji elää jopa tämänkaltaisissa hitaasti virtaavissa ja savisissa, mutta puhdasvetisissä joissa. Vantaa 7/07, kuva: Miikka Friman.

Viihtyy erityisesti kirkkaiden jokien ja virtojen suvantoalueilla, joissa runsaasti vesikasvillisuutta ja varjoisia alueita. Suosii hiekka- tai sorapohjaisia jokia mutta yleinen myös liejuisilla virroilla. Vaeltavia yksilöitä voi satunnaisesti havaita useiden kilometrien päässä normaaleista esiintymisalueista, kuten peltoaukella, suolampareilla tai jopa saaristossa.

Esiintyminen

Aloittaa lennon kesäkuun alkupuoliskolla ja jatkaa myöhään, elokuulle asti. Päälentokausi kesä-heinäkuu. Aikuisia on tavattu 22.5.-16.9. välisenä aikana.

Suhteellisen yleinen ja melko runsaslukuinen. Suomessa lajia tavataan etelärannikolta pohjoiseen aina noin Kuusamon-Pellon linjalle asti. Puuttuu Lapista, mutta itä-Lapissa Inarijärven eteläpuolella erillinen esiintymä. Yleinen ja runsaslukuinen sopivilla paikoilla.

Muuta

Muista suomalaisista korennoista poiketen neidonkorennolla ja immenkorennolla esiintyy soidinkäyttäytymistä. Koiraat puolustavat pientä kasvillisuudesta koostuvaa munintareviiriä virtaavan joen varrella. Reviirilliset koiraat häätävät tunkeilevat koiraat pois alueeltaan uhkaavin elein ja ajamalla niitä takaa. Reviirien puolustamisessa käytetään usein monimutkaisia tansseja. Reviirin puolustamiseen liittyvä rituaalitanssi voi kestää jopa 30min. Naaraan saapuessa reviirille koiras lentää soidinlentoa naaraan edessä ylösalas lepatellen ja välillä veteen laskeutuen (kosiolennon aikana koiraan siipien lyöntitiheys on niin nopea, että yksittäisiä lyöntejä ei silmin kykene erottamaan). Mikäli naaras hyväksyy koiraan, koiras tarttuu perälisäkkeillään naaraan kaulukseen (ns. tandem-asento) ja korentopari lentää kasvillisuuden suojaan paritellakseen. Paritellessaan neidonkorentolajien koiraat poistavat edellisen koiraan sperman naaraan sukuelimistä ennen oman spermansa luovuttamista; tämä viimeisen koiraan etu ei kuitenkaan ole täydellinen naaraan sukuelinten rakenteesta johtuen. Parittelun jälkeen korennot palaavat koiraan reviirille, ja naaras aloittaa muninnan koiraan vartioidessa reviiriä. Naaras munii usein veden alla. Neidonkorentokoirailla esiintyy myös reviirittömiä lisääntymistaktiikoita kuten immenkorentokoiraillakin.

Vanhemmassa kirjallisuudessa neidon- ja immenkorento luokitellaan usein kuuluvaksi sukuun Agrion. Koska Agrion on kuitenkin huonosti määritelty suku johon luokitellaan kuuluvaksi joko neidon- tai tytönkorennot (!) ei sen käyttäminen ole suositeltavaa. Neidonkorennot luokitellaankin nykyään sukuun Calopteryx ja useimmat tytönkorennot sukuun Coenagrion.

Neidon- ja immenkorennon on havaittu risteytyvän luonnossa. Myös muun maailman neidonkorentolajien välillä esiintyy risteytymistä.

Kuvia

120806185.jpg

Koiras, Vantaa. Kuva: Jukka Toivanen.

120806160.jpg

Naaras, Vantaa. Huomaa ruskeat siivet. Kuva: Jukka Toivanen.

Calvirmtla1.jpg

Neidonkorento, koiras. Kuva: Tommi Laurinsalo.

Normal neidonkorennot2.jpg

Kaksi koirasta ja naaras. Kuva: Jouni Tuohimaa.

Calvirk-Suo-Kutunjoki-PPy.jpg

Koiras. Kuva: Petro Pynnönen.

Calvir larva makinen.jpg

Neidonkorennon toukat muistuttavat suuresti immenkorennon toukkia

Lisää kuvia neidonkorennoista tässä linkissä

Lähteet

  • Askew, R.R. 2004: The Dragonflies of Europe.
  • Corbet, P. S. 1999: Dragonflies: Behaviour and Ecology of Odonata. — 829 s., Harley Books, Essex.
  • Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
  • Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
  • www.korento.net
  • Powell, D. 1999: A Guide to the Dragonflies of Great Britain.
  • Pajunen, V. I. 1966: Aggressive behaviour and territoriality in a population of Calopteryx virgo L. (Odon., Calopterygidae). — Ann. Zool. Fenn. 3: 201–214.
  • Siva-Jothy, M. T., Gibbons, D. W. & Pain, D. 1995: Female oviposition-site preference and egg hatching success in the damselfly Calopteryx splendens xanthostoma. — Behav. Ecol. Sociobiol. 37: 39–44.
  • Siva-Jothy, M. T. & Hooper, R. E. 1995: The disposition and genetic diversity of stored sperm in females of the damselfly Calopteryx splendens xanthostoma (Charpentier). — Proc. R. Soc. Lond. B 259: 313–318.
  • Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
  • Hämäläinen, M. 1984 - Odonata of Inari Lapland. - Kevo Notes 7
  • Tynkkynen, K. et al, 2008: Hybridization in Calopteryx damselflies: the role of males. Animal Behaviour 75: 1431-1439


<pagebreak />

Immenkorento

Immenkorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko: Hentosudenkorennot (Zygoptera)
Heimo: Neidonkorennot (Calopterygidae)
Suku: Calopteryx Leach 1815
Laji: splendens (Harris 1780)
Levinneisyys

<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3941" width="250"/>

Immenkorento (Calopteryx splendens) on neidonkorennon sisarlaji ja nämä kaksi esiintyvätkin useimmiten samoilla paikoilla.

PhpPajs6jAM.jpg

Immenkorentokoiras, Jaala. Kuva: Jukka Toivanen

Yleiskuvaus

Tummansininen joella lepatteleva korento jonka siivissä on tummaa kuviointia on useimmiten joko neidon- tai immenkorento. Immenkorennon siipivyö luo lennossa kirjavamman vaikutelman kuin neidonkorento.

Tuntomerkit

Hyvin neidonkorentomainen immenkorento on toinen Calopteryx-lajimme. Koiraan väritys on valon tulosuunnasta riippuen joko säkenöivän sininen tai smaragdinvihreä. Takaruumiin kärjen alapinnalla oleva "perävalo" on vaaleankeltainen, ei punertava kuten neidonkorennolla. Siivissä on voimakkaat sinisena välkkyvät vyöt, jotka alkavat siipisolmun (nodus) jälkeen ja loppuvat hieman ennen siivenkärkeä. Lennossa siipivyöt luovat huomattavasti kirjavamman vaikutelman kuin neidonkorentojen joskus lähes kokomustaa lähentelevä olemus. Siivissä on aina huomattavasti vähemmän tummaa kuviointia kuin neidonkorennolla.

Naaras on helppo määrittää joko neidon- tai immenkorennoksi: kokovihreä suurikokoinen hentosudenkorento, suuret leveät siivet ja pitkät jalat. Kahden lajin erottaminen voi kuitenkin olla hieman hankalampaa: Naaraan siivet ovat läpikuultavat, hienostuneen vihertävät, eivät niin voimakkaan ruskeat kuin neidonkorentonaaraan. "Lonkat" ovat kaksiväriset, sisäsyrjästä tummat, ulkosyrjästä keltaiset, eivät yksiväriset kuten neidonkorennolla (iän myötä immenkorennonkin lonkkiin ilmestyy harmaata, mutta ulkosyrjä pysyy kellertävänä). Lisäksi keskiruumiin takaosan sivuilla on keltaista kuviointia. Naaraan siiven kärjen lähellä oleva valesiipitäplä on täplän pituuden etäisyydellä siiven kärjestä. Hyvin harvoin naarailla voi olla koirastyyppisesti värittyneet siivet.

Risteymät

Neidon- ja immenkorento risteytyvät luonnossa. Tynkkynen et. al. 2008 ilmoittaa koirashybridien tuntomerkeiksi:

  • risteymäkoiraan siipikuvio immenkorentomainen, mutta siipitäplien reunat diffuusit (terävärajaiset immenkorennolla)
  • risteymäkoiraan takaruumiin kärjen alapinta punertava (immenkorennola keltainen)

Samassa julkaisussa kerrotaan myös kahdesta naarashybridistä, jotka muistuttavat neidonkorentoa, mutta keskiruumiin jaokkeiden välit keltaiset kuten immenkorentonaaraalla. Pienen otannan vuoksi määritys näillä perusteilla on epävarmaa.

Elinympäristö

Elää kaikenlaisilla puhtailla virtavesillä. Yleinen erityisesti hitaasti virtaavien pienten virtojen suvanto-osuuksilla joissa paljon vesikasvillisuutta. Useimmiten sekä neidon- että immenkorentoa tapaa samoilla paikoilla, ja Suomen immenkorennot esiintyvätkin tiettävästi aina samoilla joilla neidonkorentojen kanssa (eli laji on sympatrinen). Yleisempää neidonkorentoa tapaa myös yksinään.

Esiintyminen

Suhteellisen yleinen ja melko runsaslukuinen: Yksilöitä tavataan usein hieman neidonkorentoyksilöitä vähemmän. Suomessa maan etelä- ja keskiosissa. Selvästi neidonkorentoa eteläisempi; päälevinneisyysalue on noin linjan Joensuu - Vaasa eteläpuolella, mutta yksittäisiä havaintopaikkoja myös Kainuussa ja Kalajoella.

Lentoaika: Kesäkuun alkupuolelta elokuulle asti. Lopettaa lentämisen neidonkorentoa aikaisemmin. Aikuisia on tavattu 30.5.-27.9. välisenä aikana.

Laji vaeltaa pienissä määrin, ja harhailevia yksilöitä voi joskus löytää kaukaakin vedestä, vaikka ylivoimaisesti suurin osa yksilöistä pysyy hyvin lähellä syntymävesistöään. Lajin on havaittu levittäytyneen Iso-Britanniassa viime vuosina pohjoiseen.

Muuta

Vanhemmassa kirjallisuudessa neidon- ja immenkorento luokitellaan usein kuuluvaksi sukuun Agrion. Koska Agrion on kuitenkin huonosti määritelty suku johon luokitellaan kuuluvaksi joko neidon- tai tytönkorennot (!) ei sen käyttäminen ole suositeltavaa. Neidonkorennot luokitellaankin nykyään sukuun Calopteryx ja useimmat tytönkorennot sukuun Coenagrion.

Kuten neidonkorennollakin, esiintyy myös immenkorennolla soidinkäyttäytymistä sekä reviirin- että parinmuodostuksen yhteydessä. Immenkorentokoirailla on havaittu olevan jopa seitsemän erilaista vaihtoehtoista lisääntymistaktiikkaa, ja naaraillakin on erilaisia strategioita. Neidonkorentolajien lisääntymisbiologia on siis hyvin erikoinen, ja sitä onkin tutkittu paljon.

Neidon- ja immenkorennon on havaittu risteytyvän luonnossa. Myös muun maailman neidonkorentolajien välillä esiintyy risteytymistä.

Kuvia

Calspe1.jpg

Parittelevat immenkorennot. Naaraan siivet ovat hennon vihreät. Kuva: Petri Metsälä

Immenkorennot.jpg

Parittelevat immenkorennot. Kuva: Rane Olsen

Php9fqr7CAM.jpg

Naaras, Vantaa, kuva Jukka Toivanen

20070702 calspl n Ahlainen Hevoskoski.jpg

Naaras, Ahlainen 7/07, kuva Rane Olsen

070515 Calspl Pohja.jpg

Ei aivan täysikasvuinen toukka. Suuri koko, pitkät jalat ja pitkät tuntosarvet erottavat muista hentosudenkorennoista. Huomaa lyhyt ja leveä keskimmäinen kiduslisäke erona neidonkorentoon. Kuva: Petro Pynnönen, kuvattu akvaariossa.

Calspl larva makinen.jpg

Immenkorennon toukkia. Hyvin samankaltaisia kuin neidonkorennon toukka.

Lähteet

  • Askew, R.R. 2004: The Dragonflies of Europe.
  • Corbet, P. S. 1999: Dragonflies: Behaviour and Ecology of Odonata. — 829 s., Harley Books, Essex.
  • Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
  • Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
  • www.korento.net
  • Powell, D. 1999: A Guide to the Dragonflies of Great Britain.
  • Tynkkynen, K., Rantala, M. J. & Suhonen, J. 2004: Interspecific aggression and character displacement in the damselfly Calopteryx splendens. — J. Evol. Biol. 17: 759–767.
  • Siva-Jothy, M. T. & Hooper, R. E. 1996: Differential use of stored sperm during oviposition in the damselfly Calopteryx splendens xanthostoma (Charpentier). — Behav. Ecol. Sociobiol. 39: 389–393.
  • M.Hämäläinen ja K.Raatikainen immen- ja neidonkorentonaaraiden määrittämisestä, postituslista 2007
  • Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
  • Hämäläinen, M. 1984 - Odonata of Inari Lapland. - Kevo Notes 7
  • Tynkkynen, K. et al, 2008: Hybridization in Calopteryx damselflies: the role of males. Animal Behaviour 75: 1431-1439
  • Ward, L., Mill, P. 2007: Long range movements by individuals as a vehicle for range expansion in Calopteryx splendens (Odonata: Zygoptera) - European Journal of Entomology [Eur. J. Entomol.]. Vol. 104, no. 2, pp. 195-198.


<pagebreak />

Keijukorennot (Lestidae)

Isokeijukorento

Isokeijukorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko: Hentosudenkorennot (Zygoptera)
Heimo: Keijukorennot (Lestidae)
Suku: Lestes Leach 1815
Laji: dryas Kirby 1890
Levinneisyys

<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3957" width="250"/>

Isokeijukorento (Lestes dryas) on vähälukuinen ja paikoittainen keijukorento, joka muistuttaa hyvin paljon sirokeijukorentoa.

Lestes dryas m rane olsen.jpg

Isokeijukorentokoiras, huomaa rotevampi ruumiinmuoto kuin sirokeijukorennolla ja 2. jaokkeen väritys. Kuva: Rane Olsen, Pori 2007

Yleiskuvaus

Erilaisten pienvesien laji, selvästi sirokeijukorentoa harvinaisempi.

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Takasiiven pituus: 19-25mm (koiraat), 21-25mm (naaraat)

Takaruumiin pituus: 26-33mm (koiraat), 26-31mm (naaraat)

Kokonaispituus: 35-40mm

Sirokeijukorennon kanssa hyvin vaikea lajipari. Varma määritys edellyttää joko pyydystämistä tai erittäin tarkkoja valokuvia: koiraalla perälisäkkeiden muoto, naaraalla keskiruumiin sivujen väritys ja munanasetin yhdessä. Keijukorennoista suurin osa on sirokeijukorentoja, mutta kriittisyys on erittäin paikallaan.

Sirokeijukorentoa hieman suurempi ja tukevampi, paksuruumiisempi eikä yhtä hento. Koiras sinihärmäisen ja kiiltävänvihreän kirjava. Muistuttaa erittäin paljon yleisempää sirokeijukorentoa, mutta erotettavissa tästä seuraavien tuntomerkkien avulla:

  • Takaruumiin 2. jaoke on sinihärmäinen vain noin 2/3 pituudelta, jaokkeen alaosa on vihreänkiiltoinen eikä siinä ole sinistä. Joskus esiaikuisilla sirokeijukorentokoirailla, joilla sinihärmäisyys ei vielä täysin kehittynyttä, voi olla hämäävän samanlainen kuviointi.
  • Koiraan alemmat perälisäkkeet ovat kärjistä jyrkästi sisäänpäinkaartuneet ja melko leveät.

Lestes dryas f rane olsen.jpg

Isokeijukorentonaaras on roteva ja munanasetin on suuri. Keskiruumiissa ei ole vaaleaa olkasaumaa ja tumma ylettyy alemmas kuin sirokeijukorennolla. Pori 07, Rane Olsen

Vihreänkiiltoinen naaras on myös rotevampi kuin sirokeijunaaras ja vaikea määrittää. Naaraan määrittämisessä parhaat tuntomerkit ovat:

  • Munanasetin ja sen suojus jykevä ja suuri. Munanasetin jatkuu takaruumiin kärjen ohi
  • Naaraan keskiruumiin sivuilla ei ole selkeää vahvaa vaaleaa juovaa hartiasaumalla, eikä yksittäistä tummaa pistettä keskiruumiin etualareunassa.

Tuntomerkkinä ilmoitetaan myös:

  • Kauluksen (protonum) sivuilla enemmän tummaa kuin sirokeijukorennolla, tumman ylettyessä alemmas (Dijkstra 2006).
  • Keskiruumiin tumma ulottuu takaosassaan alas, aina "mesopleural sutureen" asti

Detaljikuva isokeijukorentokoiraan perälisäkkeistä (Kuva: Sulka Haro):

Lestes dryas sulka haro 2.jpg

Koiraan perälisäkkeet alta. Kuva: Rane Olsen

Ldryas male.jpg

Naaraan munanasetin jatkuu takaruumiin kärjen yli, pitemmälle kuin S10 (Kuva: Rane Olsen):

Ldryas female.jpg

Elinympäristö

Monenlaiset pienvedet, kuten sorakuopat, suot, ihmistoiminnan seurauksena syntyneet allikot, ja matalat järvet. Suosii hyvin rehevää kasvillisuutta, tiheitä osmankäämiköitä yms., mutta tavataan myös soilla, karummilla metsälammilla ja vähäkasvustoisissa sorakuopissa. Erityisesti pienvesissä, jotka kuivuvat loppukesällä.

Esiintyminen

Päälentoaika kesäkuun puolivälistä elokuun lopulle. Aikuisia on tavattu 5.6.-21.9. välisenä aikana. Tavataan erityisesti Lounais-Suomessa ja etelärannikon alueella, mutta havaintoja on hajanaisesti sisämaasta linjan Oulu-Joensuu eteläpuolelta.

Harvinainen ja hyvin paikoittainen, mutta monilla esiintymispaikoistaan melko runsaslukuinen laji. Talvehtii munana, toukkakehitys erittäin nopeaa.

Kuvat

Isokeiju sulka haro.jpg

Koiras. Sulka Haro

Lesdry.jpg

Naaras. Bulgaria 6/07, Petri Metsälä

Phpj2d6B1AM.jpg

Naaras, Jaala. Kuva: Jukka Toivanen

Lestes dryas-13.jpg

Koiras, Lohja. Kuva: Jukka Toivanen

070605 Lesdry n nymfi Vuosaari.jpg

Toukan perälisäkkeet suippenevat voimakkaasti. Kuva: Petro Pynnönen, kuvattu akvaariossa.

070605 Lesdry nymfi Vuosaari.jpg

Pitkä ja 45 asteen kulmassa ruumiiseen nähden oleva pyyntinaamari on tunnusomainen keijukorennoille. Kuva: Petro Pynnönen, kuvattu akvaariossa.

Lähteet

  • Askew, R.R. 2004: The Dragonflies of Europe.
  • Brooks, S: Field Guide to the Dragonflies and Damselflies of Great Britain and Ireland.
  • Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
  • Jödicke, R. 1997: Die Binsenjungfern und Winterlibellen Europas.
  • Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
  • www.korento.net
  • Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215


<pagebreak />

Sirokeijukorento

Sirokeijukorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko: Hentosudenkorennot (Zygoptera)
Heimo: Keijukorennot (Lestidae)
Suku: Lestes Leach 1815
Laji: sponsa (Hansemann 1823)
Levinneisyys

<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3958" width="250"/>

Sirokeijukorento (Lestes sponsa) on loppukesän yleisimpiä korentojamme, jokapaikan laji joka voi olla erittäin runsas.

PhpO4sBlKAM.jpg

Sirokeijukorentokoiras, Valkeala. Kuva: Jukka Toivanen

Yleiskuvaus

Pienikokoinen ja hentorakenteinen kirkasvärinen sirokeijukorento on heinäkuun jälkeen näkyvimpiä lajejamme. Lajia tavaan niin pienenpienillä allikoilla kuin joenvarsilla, järven- ja merenlahdilla kuin suolammillakin. Lentää hitaasti ja laskeutuu jääden usein avoimesti näytille, jolloin aukilevitetyt siivet ovat tunnusomaisia. Kun tunnet sirokeijukorennon ja okatytönkorennon, tunnet jo suurimman osan heinäkuun lopun ja elokuun hentosudenkorennoistamme.

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Takasiiven pituus: 17,5-22mm (koiraat), 20-24mm (naaraat)

Takaruumiin pituus: 25,5-33mm (koiraat), 25-32mm (naaraat)

Kokonaispituus: 35-39mm

Aukilevitetyt siivet ja metallinvihreä välke viittaavat välittömästi Lestes-keijukorentoon: sirokeiju-, hentokeiju- tai isokeijukorentoon. Muut hentosudenkorentomme voivat joskus harvoin pitää siipiä aukilevitettyinä, mutta vain keijukorennoilla tämä on normaalia. Nuoret keijukorennot pitävät toisaalta usein siipiä supussakin.

Koiras: Keskiruumis selkäpuolelta kuparinhohtoisen kiiltävän musta, samoin takaruumiin 3.-8. jaokkeet. Keskiruumiin sivut, 1.-2. ja 9. takaruumiin jaoke sinihärmäinen. Nuori koiras vihreämpi, vaaleat osat oranssinruskeita.

Naaraan koko selkäpuoli kiiltävän kuparinvihertävä, sivut ruskeankellertävät.

Sirokeijukorento muistuttaa erittäin paljon isokeijukorentoa, mutta on huomattavasti yleisempi. Sirokeijukorennon koiraan erottaa isokeijukorennosta seuraavasti:

  • Alemmat perälisäkkeet lähes suorat. Tyypillisesti niiden ja uloimpien perälisäkkeiden väliin jää selkeä rako.
  • Takaruumiin 2. jaoke kokonaan sinihärmäinen. Huom! esiaikuisilla joskus takareunastaan kolmasosa härmätön.

Näiden kahden lajin naaraat ovat myös hyvin samankaltaisia, mutta sirokeijunaaraan

  • munanasetin on pienempi eikä se jatku takaruumiin kärjen ulkopuolelle,
  • hartioiden tummanvihreässä on selkeä vaalea hartiasaumajuova ja sen edessä yksittäinen tumma piste

Detaljikuva sirokeijukorennon koiraan perälisäkkeistä (kuva: Sulka Haro):

Lestes sponsa sulka haro 4.jpg

Elinympäristö

Kaikenlaiset seisovat vedet. Erityisen yleinen rehevillä järvillä ja suolammilla.

Esiintyminen

Erittäin yleinen ja erittäin runsaslukuinen laji: Lajia tavataan hyvin laajalti erilaisissa biotoopeissa, usein sadoittain.

Kesäkuun alusta syyskuuhun asti. Aikuisia on tavattu 12.6.-10.10. välisenä aikana. Keski- ja Etelä-Suomi sekä osat Pohjois-Suomesta. Pohjoisessa aina Kuusamon-Pellon linjalle saakka, mutta havaittu myös pohjoisempana, Kittilässä. Talvehtii munana, toukkakehitys hyvin nopeaa.

Kuvat

PhpVwQyzbAM.jpg

Parittelevat Sirokeijukorennot, Valkeala. Kuva: Jukka Toivanen

PhpYiq0NwAM.jpg

Sirokeijukorennon koiraat ovat sukukypsinä metallinvihreän ja sinihärmäisen kirjavia. Siivet ovat lepoasennossa tyypillisesti levällään, Espoo. Kuva: Jukka Toivanen

PhpnKsZfUAM.jpg

Sirokeijukorentonaaras, Helsinki. Kuva: Jukka Toivanen

Lestes sponsa-12.jpg

Tämä naaras on väritykseltään koirasmainen, Valkeala. Kuva: Jukka Toivanen

Lestes sponsa sulka haro 3.jpg

Naaras, kuva Sulka Haro

Lestes sponsa sulka haro 1.jpg

Naaras, kuva Sulka Haro

Lestes sponsa sulka haro 2.jpg

Nuori koiras, kuva Sulka Haro

Lessponaar.jpg

Keijukorennot pitävät siipiään levitettyinä, kuvassa sirokeijukorennon naaras. Vantaa 7/06, Janne Koskinen.

Sirokeijukorentokoiras tandemissa okatytönkorentonaaraan kanssa.

Sirokeijukorentokoiras on ottanut okatytönkorentonaaraan tandemiin. Kuva Janne Koskinen.

Lesspo17072007tammela.jpg

Naaras, 17.7.2007, Tammela. Kuva: Jussi Mäkinen.

Lestes larva makinen.jpg

Keijukorentojen toukat muistuttavat suuresti toisiaan.

Lähteet

  • Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
  • Jödicke, R. 1997: Die Binsenjungfern und Winterlibellen Europas.
  • Askew,R. 2004: The Dragonflies of Europe
  • Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
  • www.korento.net


<pagebreak />

Idänkirsikorento

Idänkirsikorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko: Hentosudenkorennot (Zygoptera)
Heimo: Keijukorennot (Lestidae)
Suku: Sympecma Burmeister 1839
Laji: paedisca (Brauer 1877)
Levinneisyys

<hatikkakartta queryid="2201.449" taxon="93885" width="250"/>

Rauhoitettu laji!

Idänkirsikorento Sympecma paedisca (Brauer 1877) on etelärannikon uusi tulokas, joka löydettiin Suomesta ensimmäisen kerran vuonna 2002 ja seuraavan kerran vuonna 2004. Laji runsastui nopeasti etelärannikolla ja nyt sitä tavataan jo muutamin paikoin sisämaassakin.

Sympecma paedisca sulka haro 2.jpg

Idänkirsikorentonaaras. Kuva: Sulka Haro

Yleiskuvaus

Idänkirsikorentoa on tavattu Suomessa vuodesta 2002 alkaen (ks. tiedot korento.netissä). Laji on levinnyt viimeisten yhdeksän vuoden aikana koko etelärannikolle. Idänkirsikorento kuuluu keijukorentojen heimoon, mutta poikkeaa merkittävästi muista Suomessa esiintyvistä heimon lajeista.

Laji on erikoisuus suomalaisessa korentofaunassa. Toisin kuin muut Suomen korentolajit, idänkirsikorento talvehtii aikuisena ja saattaa näin lentää jo kevättalven lämpiminä päivinä kun maassa on vielä lunta. Vuoden ensimmäiset korentohavainnot koskevatkin nykyisin idänkirsikorentoa. Idänkirsikorento ja sen lähisukulainen S. fusca ovatkin ainoat eurooppalaiset sudenkorennot jotka talvehtivat aikuisina. Kazakhstanissa ja siitä itään elää vielä kolmas laji, Sympecma gobica.

Idänkirsikorennot parittelevat ja munivat keväällä talvehtimisen jälkeen. Toukkakehitys on hyvin nopeaa, Suomessa arviolta 3kk, jonka jälkeen kuoriutuneet korennot viettävät aikaa niityillä ja muilla avomailla vesistöjen lähellä. Syksyllä korennot siirtyvät talvehtimaan kasvillisuuden suojiin ja lähtevät keväällä liikkeelle, jonka jälkeen ne parittelevat ja lopulta kuolevat. Korentoja voi siis tavata lähes aina talvea ja aivan keskikesää lukuunottamatta - poikkeus suomalaisessa korentofaunassa siitäkin syystä!

Lajin talvehtineet yksilöt ja uudet kesällä kuoriutuneet korennot näyttävät luonnossa väritykseltään huomattavan erilaisilta. Kevään selviytyjät näyttävät lähes mustilta kun taasen juuri kuoriutuneet nuorikot loppukesällä ovat vaalean ruskeita.

Tuntomerkit

Takasiiven pituus: 18-21,5 mm

Takaruumiin pituus: 25,5-28 mm (koiraat), 25,5-29 mm (naaraat)

Kokonaispituus: 36-39 mm

Keskikokoinen hentosudenkorento. Keväällä yleisväritys hyvin tummanruskea, kesällä ja syksyllä vaalean ruskea. Selässä tumma kuviointi. Laskeutuu usein. Ruskea yleisväritys ja erikoinen lentoaika viittaavat nopeasti idänkirsikorentoon. Helppo tunnistaa, erityisesti keväällä jolloin esiintyy aikaan jolloin ei tavata muita hentosudenkorentolajeja. Kesällä ei pääsääntöisesti muistuta muita lajeja, esiintymisaikan huipentuma loppukesästä ja alkusyksystä jolloin yleisimpien hentosudenkorentojen päälentokausi on jo takanapäin. Alkukeväästä (maalis-huhtikuu) kaikki hentosudenkorennot Pohjois-Euroopassa ovat lähes järjestään kirsikorentoja.

Keskiruumiin selkäpuoli tummemman ruskea kuin muu osa keskiruumiista, ruumiin sivulla tumma pitkittäisviiru. Takaruumiin sivut vaaleanrusehtavat, jaokkeiden selkäpuolella tumma tiimalasikuvio. Keväällä tavattavat talvehtineet yksilöt hyvin tummia ja silmien yläosa sininen. Rusehtavat siipitäplät hyvin pitkät ja laskostetuilla siivillä siipitäplät ovat vain osittain päällekkäin.

Okatytönkorennon naaraan vaaleanruskea värimuoto muistuttaa idänkirsikorentoa jonkin verran sekä väritykseltään että kuvioinniltaan ja lentää usein samaan aikaan. Okatytönkorennon takaruumiin ja keskiruumiin kuviointi, sukuelimet ja siivet ovat erilaiset. Osa sirokeijukorennoista on väritykseltään rusehtavia, mutta ne eivät ole kuvioituja, ja siipien asento on useimmiten erilainen.

Idänkirsikorento laskostaa aina laskeutuessaan siipensä keskivartalon jommalle kummalle puolelle, sama yksilö voi laskostaa vuoronperään siipensä joko oikea- tai vasenkätisesti. Samaa kuitenkin tekevät usein myös iso- ja sirokeijukorento, joten tätä tuntomerkkiä ei yksistään voi käyttää määrittämiseen.

Toistaiseksi maassamme ei ole tavattu jo Ruotsissa ja Baltiassa tavattaa Sympecma fuscaa, mutta yksilöt kannattaa kuitenkin tarkistaa. Lajit ovat hyvin samankaltaisia ja esiintyvät usein samoissa paikoissa. S. fuscan keskiruumiin tumman yläosan alareuna on suora, ja kyljellä pitkittäisesti kulkeva raita on leveä, lähes kolmiomainen, eikä yhtä röpelöinen reunoiltaan kuin idänkirsikorennolla. Koiraan alemmat perälisäkkeet jatkuvat ylempien perälisäkkeiden sisähammastuksen ohitse ja alempien perälisäkkeiden kärjet ovat ulospäin kaartuneet.

Elinympäristö

Viihtyy Suomessa suojaisien merenlahtien ja runsaskasvustoisten lampien ja järvenlahtien rannoilla. Tyypillisiä biotooppeja ovat pitkien, suojaisten ja ruovikkorantaisten merenlahtien rantaniityt sekä runsaskasvustoiset makeanveden lampareet. Kuvia lajin elinympäristöstä. Sisämaassa mm. Lohjan Vaanilanlahden esiintymä on rehevän järven rantalaidunta ympäröivä ruovikko ja Lappeenrannassa tuore, runsaskasvustoinen lammikko. Lajin on todettu lisääntyvän Suomessa sekä merenrantojen "murtovesiallikoissa"1 että sisämaassa makeassa vedessä.

Esiintyminen

Lentoaika: Talvehtineet yksilöt maalis-kesäkuussa. Uusi sukupolvi lentää heinäkuun lopulta alkaen ja se talvehtii. Tavattu lennossa 18.7.-29.10. ja 9.3.-21.6. välisinä aikoina. Talvehtivia yksilöitä ei Suomessa ole tavattu.

Suhteellisen harvinainen ja melko vähälukuinen laji. Esiintymisalueellaan lajia tavataan vain paikoittaisesti, ja useimmiten yksilöitä voi havaita korkeintaan joitain kymmeniä samalla paikalla.

Suurin osa havainnoista on etelärannikolta.

Laji esiintyy ilmeisesti paikallisena, mutta suhteellisen yleisenä eteläisellä rannikkoalueella välillä Hamina-Hanko. Lajia on löydetty myös Lappeenrannan, Etelä-Hämeen Lopen ja Hyvinkään alueilta. Lisääntyminen todettiin ensimmäisen kerran Lappeenrannassa vuonna 2007 makeavetisellä lampareella. Myös Varsinais-Suomen ja Uudenmaan sisämaasta on joitain lisääntymiseen viittaavia havaintoja.

Vuonna 2008 Kaakkois-Suomessa viimeiset aikuiset yksilöt havaittiin toukokuun lopussa (yhdellä paikalla tandem vielä 19.6.) ja ensimmäiset samoilta alueilta kuoriutuvat teneraalit elokuun lopussa. Toukkakehitys kestänee Suomessa siis noin 3 kuukautta, ehkä hieman enemmän, mutta varmoja havaintoja saataisiin laskemalla keväällä päivittäin lentävät ja lisääntyvät yksilöt, sekä syksyllä tarkastelemalla kuoriutuvien yksilöiden määriä.

Ensimmäinen todistettu yksilö löydettiin 17.5.2004 Dragsfjärdin Örön linnakesaarelta Jaakko Kullbergin valorysästä. Yksilö oli lentänyt valorysään 4. - 17.5. välisenä aikana. Tämän jälkeen löydettiin useita yksilöitä: 5.5. kuvattu Sympecma -laji Virolahdelta ja toukokuun lopussa useita yksilöitä Porvoon Pellingistä. Kun tietoisuus lajista lisääntyi, se todettiin valokuvatun Porvoon Pellingissä jo vuonna 2002, mutta jääneen aikaisemmin määrittämättä. Lue tarkemmat tiedot Sami Karjalaisen sivustolta.

Muuta

Mainittu Luontodirektiivin IV(a) -liitteessä, jossa luetellut lajit edellyttävät tiukkaa suojelua. Lisääntymispaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kiellettyä. Laji on myös rauhoitettu Luonnonsuojelulain nojalla. Kts. Sudenkorentojen suojelu

Lajista on käytetty säännöllisesti myös synonyymejä Sympecma annulata ja Sympecma braueri. Matti Hämäläisen artikkeli idänkirsikorennon suojelustatuksesta (Luonnon Tutkija 3/2006) ladattavissa korento.net -sivuilta

1 = Suomenlahden sisälahtien pohjukoiden vesi on useimmiten käytännössä suolatonta, esimerkiksi Pohjanpitäjänlahdella suolapitoisuus on lähes 0 %. Tällaiset vedet ovat useimmiten luokiteltavissa makeiksi vesiksi.

Kuvia

PhpMo6CWxAM.jpg

Idänkirsikorentokoiras, Kirkkonummi. Kuva: Jukka Toivanen

Sympecma paedisca sulka haro 1.jpg Idänkirsikorentokoiras. Kuva: Sulka Haro Sympecma paedisca sulka haro 3.jpg Idänkirsikorentokoiras. Kuva: Sulka Haro

Sympaenaarlistar.jpg

Idänkirsikorentonaaras. Huomaa ruskeankirjava yleisväritys ja pitkät siipitäplät. Siivet ovat lajityypillisesti taitettuina toiselle puolen takaruumista. Kuva: Lisse Tarnanen

Sympaetandem1.jpg

Idänkirsikorennot tandemissa munimassa. Laji suosii rantaviivaan kaatunutta ruovikkoa lisääntymispaikkanaan. Kuva: Petri Metsälä

Sympae habitaatti4 Makinen.jpg

Idänkirsikorentohabitaattia Kirkkonummella 3/2007 - ruovikkoa, avointa rantaniittyä ja lämpimiä pensaikkoja. Vaikka lunta on vielä maassa, kevätaurinko lämmitti tarpeeksi ja useita yksilöitä näkyi lennossa. Kuva: Jussi Mäkinen

Lähteet


<pagebreak />

Tytönkorennot (Coenagrionidae)

Hoikkatytönkorento

Hoikkatytönkorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko: Hentosudenkorennot (Zygoptera)
Heimo: Tytönkorennot (Coenagrionidae)
Suku: Ischnura Charpentier 1840
Laji: elegans (Vander Linden 1820)
Levinneisyys

<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3955" width="250"/>

Hoikkatytönkorento (Ischnura elegans) on siro ja kauniin värinen tytönkorento, joka esiintyy Etelä-Suomessa yleensä reheväkasvuisilla rannoilla.

Ischnura elegans.jpg

Koiras, Valkeala. Kuva: Jukka Toivanen

Yleiskuvaus

Hoikkatytönkorennon koiras on tytönkorennoksikin varsin hoikka laji, joka on melko helppo tunnistaa takaruumiin kärjen sinisestä jaokkeesta. Naaras muistuttaa ulkonäöltään enemmän muita tytönkorentoja. Laji on paikoittainen Etelä-Suomessa, mutta esiintymispaikoillaan yleensä hyvin runsaslukuinen.

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Koiras on sukukypsänä vaaleilta osiltaan heleän sininen. Takaruumiin selkäpuoli on laajalti musta, ja takaruumiin keskimmäisten jaokkeiden alapinta ja sivut ovat kellertävät tai oranssit. Keskiruumiin sivujen juovista ylempi on erittäin heikko ja lyhyt, alemman ollessa melko pitkä. Naaraalla takaruumiin 8. jaokkeen alla pieni oka oka- ja keritytönkorennon tapaan. Naaras muistuttaa muuten muita tytönkorentolajeja, mutta takaruumiin 8. jaoke on vaalea, siipitäplä on mustavalkoinen ja tummassa päässä on vain pyöreät silmäntaustäplät.

Hoikkatytönkorento eroaa kaikista muista paitsi keritytönkorennosta seuraavin tuntomerkein: Siipitäplä mustavalkoinen (naaraalla ei niin selvä), silmien takana pyöreät, ei pisaramaiset, täplät. Myös erittäin pitkä ja hoikka, päältä hyvin tumma keskiruumis johdattelevat tähän lajiin. Vertaa erityisesti vihertytönkorentokoiraaseen, joka on myös tumma vaalealla keskiruumiilla ja takaruumiin kärjellä.

Harvinaiseen keritytönkorentoon parhaina eroina ovat: Koiras: takaruumiin 8 jaoke kokonaan vaalean sininen. Naaras: takaruumiin 8. jaoke päältä usein vaalea. Joskus jaoke yläosastaan tummunut, mutta kontrastoituu viereisten jaokkeiden (7. ja 9.) tummempiin yläosiin.

Naaraan väritys vaihtelee tunnetusti hyvin laajasti. Keskiruumis voi olla ruskea, punertava, violetti tai koiraan sininen. Naaraan värimuodot on nimetty seuraavasti:

  • f. rufescens - keskiruumis punainen, tästä kehittyy iän myötä ->
  • f. rufescens-obsoleta - punaisenruskea
  • f. infuscans - vihreä
  • f violacea - violetti, tästä kehittyy ensin vihreä ja sen joko vihreä tai koirasta muisuttava.

(Karjalainen 2004)

Dijkstran "Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe" -kirjassa värimuodoista käytetään seuraavia nimiä: rufescens/rufescens-obsoleta = C-tyyppi, infuscans B-tyyppi ja violacea A-tyyppi.

Parittelu kestää tällä lajilla pitkään, jopa viisi tuntia.

Elinympäristö

Merenlahtien rantaniityt, sisämaassa yleensä rehevät rantalaitumet ja muut rantaniityt. Toisinaan on kuitenkin tavattu karuhkojenkin lampien rannoilta. Suosii ruovikoita.

Esiintyminen

Lentokausi on erittäin pitkä, aikuisia on tavattu 25.5.-22.9. välisenä aikana. Päälentokausi kesäkuun puolivälistä elokuun puoliväliin.

Suhteellisen yleinen ja melko runsaslukuinen laji. Sisämaassa laji esiintyy melko paikoittain. Tyypillisesti yksilöitä havaitaan yhdellä esiintymispaikalla muutamista aina muutamiin kymmeniin, jopa sataan, asti.

Painottunut maan eteläosiin, ja oli aiemmin runsaimmillaan merenlahdilla ja rannikon läheisillä rehevillä vesistöillä. Lajia tavataan vain satunnaisesti Pori-Jyväskylä-Kitee -linjan pohjoispuolella eikä ole yleinen eteläisimmänkään Suomen sisäosissa. Laji on ilmeisesti runsastumassa ja levittäytymässä laajemmin sisämaahan. Pohjoisin erillislöytö on Tornionjoen suulta.

Muuta

Koiraan väriset eli andromorfit naaraat käyttäytyvät usein koirasmaisesti eli harrastavat koirasmimikryä, eivätkä koiraat parittele niiden kanssa yhtä halukkaasti kuin normaalien naaraiden. Koiraiden valinta ei muutu, vaikka andromorfit naaraat olisivat populaatiossa suurena enemmistönä. Andromorfit naaraat joutuvat harvemmin koiraiden seksuaalisen häirinnän kohteiksi, mutta koiraat erehtyvät useammin pitämään niitä toisina koiraina ja hyökkäävät siksi niiden kimppuun. Tämä on niin kutsuttu trade-off: yksi haitta vaihtuu toiseen.

Kuvat

I elegans kopula.jpg

Hoikkatytönkorennot kopulassa. 22.6.2021, Pori. Kuva: Rane Olsen

Ischnura elegans sulka haro 1.jpg

Koirasmaisen värinen naaras, kuva Sulka Haro

Isceleftla1.jpg

Pinkeän vaaleanpunaisista naaraista käytetään nimitystä f. rufescens. Helsinki 6/07, Tommi Laurinsalo

PhpsJyHw0AM.jpg

Naaraan violetti värimuoto "violacea", Helsinki. Kuva Jukka Toivanen

Iscele n Loppi 17072006 makinen.jpg

Naaras, 17.7.2006, Loppi.

Ischnura elegans sulka haro 2.jpg

Koiras. Huomaa pitkä ja tumma takaruumis jonka alapinta on oranssi, mustavalkoinen siipitäplä ja 8. jaokkeen "perävalo". kuva Sulka Haro

Iscele 17072006 makinen1.jpg

Hoikkatytönkorentokoiraan kaulus on erikoislaatuinen - suuren kauluksen keskeltä sojottaa taaksepäin pitkä ja terävä uloke. Loppi 17.7.06. Kuva: Jussi Mäkinen.

Iscele Pohja.jpg

Toukan kiduslisäkkeet ovat teräväkärkiset ja reisissä on mustat raidat. Kuva: Petro Pynnönen

Lähteet

  • Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
  • Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
  • Valle, K. J. 1952: Sudenkorennot, Odonata. Suomen eläimet 7.
  • Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
  • Rivera, A.C. & Sánchez-Guillén R.A. 2007: Androchrome females are not preferred by males of Ischnura elegans even when they are the majority morph - 5th WDA International Symposium of Odonatology Abstracts


<pagebreak />

Keritytönkorento

Keritytönkorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko: Hentosudenkorennot (Zygoptera)
Heimo: Tytönkorennot (Coenagrionidae)
Suku: Ischnura Charpentier 1840
Laji: pumilio (Charpentier 1825)
Levinneisyys

<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3956" width="250"/>

Keritytönkorento (Ischnura pumilio) on yksi Suomen uudistulokkaita; harvinainen ja hyvin paikallinen laji joka on ilmeisesti vasta kotiutumassa lajistoomme.

Iscpumkoirlaurinsalo.jpg

Keritytönkorentokoiras. Helsinki 6/07, kuva: Tommi Laurinsalo

Yleiskuvaus

Muistuttaa muita tytönkorentoja, erityisesti hoikkatytönkorentoa. Suomen lajistossa hyvin harvinainen tulokaslaji, jolla on jo vakituinen kanta eteläisessä Suomessa.

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Keritytönkorennon ja hoikkatytönkorennon erottaa muista tytönkorennoista etusiiven kaksivärisen, mustavalkoisen siipitäplän avulla. Koirailla takaruumis on selkäpuolelta muuten musta, mutta kärjessä 8. tai 9. jaokkeissa on huomiota herättävä sininen "perävalo".

Koiras, erona hoikkatytönkorentoon: Takaruumiin 9. jaoke ja 8. jaokkeen takimmainen neljännes selkäpuolelta siniset. Koiraan etusiiven siipitäplä isompi kuin takasiivessä.

Naaras, erona hoikkatytönkorentoon: Takaruumiin 8. jaoke selkäpuolelta tumma. Nuoret keritytönkorentonaaraat ovat huomiota herättävän oransseja, takaruumiin jaokkeet 1.-2. ja 3. jaokkeen etuosa ovat kuviottoman oranssit. Sukukypsyyden saavutettuaan naaraiden värit muuttuvat vaatimattoman vihreän-mustan kirjaviksi, ja takaruumiin 1.-3. jaokkeet tummuvat selkäpuolelta.

Elinympäristö

Erilaiset pienvedet, useimmiten ihmisen luomat allikot ja purot joiden vesikasvillisuus on vielä varsin niukkaa. Suomessa lisääntyviä populaatiota on tavattu mm. soramontun pohjalle purkautuvan pohjaveden synnyttämästä allikosta, tietyömaan viereen kaivetusta ojasta sekä puroon padotusta lampareesta. Useamman yksilön esiintymistä ainakin Lahden ja Helsingin populaatiot ovat syntyneet paikkoihin, joissa virtaa hiljalleen suhteellisen puhdasta vettä. Lajin toukat voivat elää myös murtovedessä. Kesällä 2007 lajia tavattiin Helsingissä myös runsaskasvustoisesta, hitaasti virtaavasta vesistöstä jossa elää mm. eteläntytönkorento ja sirotytönkorento.

Esiintyminen

Hyvin harvinainen ja melko vähälukuinen laji. Useimmiten havaitaan vain joitakin yksilöitä kerrallaan, mutta joillain harvoilla paikoilla yksilöitä voidaan nähdä jopa kymmeniä.

Ensimmäinen yksilö löytyi vuonna 1984 Espoosta, seuraava (yksinäinen naaras) Ahvenanmaan Sundista 1995. Ensimmäinen usean yksilön populaatio löytyi vuonna 2000 Virolahdelta, jossa lajia tavattiin viimeisen kerran vuonna 2002. Vuonna 2002 lajia löytyi Lahdesta kahdelta lähekkäiseltä paikalta ainakin kolme koirasta ja yksi naaras. Lajia ei havaittu paikalla enää seuraavina vuosina. Vuonna 2006 lajia tavattiin Helsingistä ainakin kaksi koirasta ja yksi naaras. Vuonna 2007 lajia löydettiin Helsingistä uudelta paikalta kesäkuun alussa. Lappeenrannasta ja Joutsenosta löytyi loppukesällä 2007 muutama uusi esiintymä, ja Tammisaaresta ja Helsingistä löytyi yksi yksittäinen yksilö kummastakin. V. 2008 löydettiin neljä uutta esiintymää (Kirkkonummi, Espoo, Porvoo ja Kuusankoski), ja lisäksi lajia havaittiin kolmella vanhemmalla esiintymispaikalla Lappeenrannalla ja Helsingissä. Lajin populaatiot ovat usein lyhytaikaisia, mutta uusia syntyy lähialueilla oleville sopiville biotoopeille. Lajilla lienee Etelä-Suomessa harva, mutta vakiintunut kanta.

Havaintojen määrän kasvu liittyy myös havainnoijien määrän kasvuun, ja osa havainnoista koskenee vaeltaneita yksilöitä.


Aikuisia on tavattu 23.5.-22.9. välisenä aikana.

Kuvat

PhpUlVy8xAM.jpg

Parittelevat Keritytönkorennot, Helsinki. Kuva: Jukka Toivanen

Iscpumfaurtla1.jpg

Nuoret keritytönkorennot ovat räväkän oransseja, väristä käytetään nimitystä aurantiaca. Helsinki 6/07, kuva: Tommi Laurinsalo

Iscpumkoirlaurinsalo2.jpg

Keritytönkorento, koiras. Koiraan takaruumiin kärjen väritys tyypillinen: 10. jaoke musta, 9. vaalea, 8. tumma mutta alareuna vaalea. Helsinki 6/07, kuva: Tommi Laurinsalo

060707 Iscpum kn Taka-Viikki.jpg

Keritytönkorento, koiras vasemmalla ja naaras oikealla. Helsinki, Taka-Viikki, 7.7.2006. Huomaa koiraan takaruumiin kärjen väritys - 10. jaoke musta, 9. vaalea, 8. jaoke pääosin tumma mutta alaosa vaalea. Naaraan takaruumiin kärki kokonaan tumma. Kuva: Petro Pynnönen

PhpRSbFzZAM.jpg

Vanhempi Naaras, Helsinki. Kuva: Jukka Toivanen

070518 Iscpum n Taka-Viikki.jpg

Keritytönkorennon naarastoukka. Huomaa teräväksi suippeneva kiduslisäke ja poikkijuovattomat reidet. Helsinki, 18.5.07. Kuva: Petro Pynnönen, kuvattu akvaariossa.

070616 Iscpum exuvia.jpg

Keritytönkorentonaaraan exuvia. Tunnettavissa samoista tuntomerkeistä kuin toukkakin. Helsinki, 16.6.07 Kuva: Petro Pynnönen

Lähteet


<pagebreak />

Okatytönkorento

Okatytönkorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko: Hentosudenkorennot (Zygoptera)
Heimo: Tytönkorennot (Coenagrionidae)
Suku: Enallagma Charpentier 1840
Laji: cyathigerum (Charpentier 1840)
Levinneisyys

<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3951" width="250"/>

Okatytönkorento (Enallagma cyathigerum) on loppukesän yleisin pieni ja sininen tytönkorento, joka muistuttaa tikkua.

PhpjtB3OWAM.jpg

Okatytönkorentokoiras, Kuusankoski. Kuva: Jukka Toivanen

Yleiskuvaus

Hyvin yleinen ja runsas kaikenlaisissa vesistöissä. Lentää usein avoveden päällä toisin kuin suurin osa muista tytönkorennoista. Koiras muistuttaa lähinnä keihästytönkorentoa, naaras muita tytönkorentoja.

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Koko 29-36mm. Melko helppo tuntea. Takaruumis jykevä, yleisesti Coenagrion-korentoja rotevampi eikä niin siro. Koiras korostuneen sinimusta, sinisen ollessa syvän taivaansinistä ilman vihertäviä sävyjä. Mustaa ruumiissa suhteellisen vähän. Keskiruumiin sivulta puuttuu useimmilla muilla sinisillä korennoilla oleva ylempi musta raita, jonka ansiosta keskiruumis on hyvin sininen. Koiraan 2. jaokkeen kuvio on lähinnä sienimäinen möykky ilman mitään eteenpäin suuntautuvia piikkejä. Takaruumiin 3.-5. jaoke etuosastaan laajalti siniset. 8. ja 9. jaoke lähes kokonaan siniset. Nuorten koiraiden pohjaväri violetinharmaa. Kauluksen sivuilla on kaksi suurta, nelikulmaista vaaleaa täplää.

Naaraan takaruumiin 8. jaokkeen alapuolella selvä taaksepäin suuntautunut piikki, jollainen muilla lajeilla vain hoikka- ja keritytönkorentonaaraalla. Naaraan takaruumiin selkäpuolella hyvin tyypilliset torpedonmuotoiset kuviot. Naaraan pohjaväri vaihtelee likaisen kermanvalkeasta vihreään ja harvoin siniseen. Myös lähes ruskeita naaraita tavataan. Naaraan keskiruumiin sivuilta puuttuu ylempi musta raita.

Toukan kiduslisäkkeet ovat leveät, ja niiden jakoviiva on hyvin heikko, useimmiten täysin puuttuva. Yksiselitteinen tuntomerkki on pyyntinaamarin sivulisäkkeessä oleva pieni oka, joka näkyy vain erittäin suurilla suurennoksilla (stereomikroskooppi, yli 45x suurennos).


Elinympäristö

Hyvin monenlaiset seisovat vedet, erityisen yleinen suolammilla.

Esiintyminen

Erittäin yleinen ja hyvin runsaslukuinen laji, jota tavataan laajalti hyvin monenlaisissa biotoopeissa, usein suuria määriä. Toisaalta laji voi kuitenkin myös puuttua näennäisen sopivilta biotoopeilta lähes täysin, ja ruotsalaisessa korentojen bioindikaattoriominaisuuksia käsittelevässä tutkimuksessa laji löydettiin 75 tutkitusta järvestä vain 11 järvestä. On mahdollista, että lajia pidetään - ainakin Keski-Ruotsissa - todellisuutta yleisempänä sen näkyvyyden ja runsauden takia. Suomessakin okatytönkorento puuttuu usein reheviltä merenlahdilta.

Tavataan Käsivarren Lappia lukuunottamatta koko maassa.

Lentokausi tytönkorennoksi pitkä, toukokuulta elokuulle. Päälentokausi kesä-elokuu. Lentää myöhemmin kuin muut tytönkorentomme. Tavataan koko maassa. Aikuisia on tavattu 11.5.-7.10. välisenä aikana.

Kuvat

080608011.jpg

Okatytönkorentonaaras. Kuva Jukka Toivanen, Sipoo

Enacyakoiras.jpg

Okatytönkorentokoiras. Kuva Petri Metsälä.

Enacya samiluoma eura.jpg

Nuori koiras. Eura, 2007. Kuva: Sami Luoma.

20070714 enacya k Ahlainen Haukijärvi.jpg

Koiras, Ahlainen 7/2007, kuva Rane Olsen.

E cyathigerum f partially blue rane olsen.jpg

Osittain sininen naaras jäi Haaviin Kirrinsannalla 7/2007, lensi tandemissa koiraan kanssa. Kuva Rane Olsen.

070424 Enacya Viikki Saunapellonpuisto.jpg

Okatytönkorennon toukka, Helsinki, 24.4.2007. Kuva Petro Pynnönen, kuvattu akvaariossa.

Okatyttö n.jpg

Okatytönkorennon, kuten kaikkien tytönkorentojen, toukan väritys vaihtelee huomattavasti. Paras tuntomerkki on levähköt, kärjestään hieman kiilamaiset kiduslisäkkeet. Lisäkkeissä ei ole Coenagrion -tytönkorennoille tyypillistä jakoviivaa paksuihoisemman tyviosan ja ohutihoisemman kärkiosan välillä. Helsinki, 17.6.2007. Kuva Petro Pynnönen, kuvattu akvaariossa.

Lähteet

  • Askew, R. 2004: The Dragonflies of Europe.
  • Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
  • Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
  • Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
  • Hämäläinen, M. 1984 - Odonata of Inari Lapland. - Kevo Notes 7
  • Sahlén, G. & Ekestubbe, K. 2001: Identification of dragonflies (Odonata) as indicators of general species richness in boreal forest lakes. - Biodiversity and Conservation 10: 673–690
  • http://korento.net/


<pagebreak />

Sirotytönkorento

Sirotytönkorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko: Hentosudenkorennot (Zygoptera)
Heimo: Tytönkorennot (Coenagrionidae)
Suku: Coenagrion Kirby 1890
Laji: pulchellum (Vander Linden 1825)
Levinneisyys

<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3948" width="250"/>

Sirotytönkorento (Coenagrion pulchellum) on hyvin yleinen ja erittäin vaihteleva laji.

Phprr1lb9AM.jpg

Koiras, Helsinki. Kuva: Jukka Toivanen

Yleiskuvaus

Tyypillinen tytönkorento. Erittäin vaihteleva väritys, laji on mm. englanniksi Variable Damselfly. Muistuttaa paljon eteläntytönkorentoa ja näiden kahden lajin erottaminen toisistaan voikin tuottaa hankaluuksia maastossa.

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Koko: 34-38mm. Hyvin siro ja solakka, takaruumis pitkä ja kapea. Pohjaväritys usein hailakamman sininen kuin lähisukuisella eteläntytönkorennolla, tummaa enemmän. Kaulus paras tuntomerkki: kauluksen reunus hyvin voimakkaasti kovertunut, kauluksen takareunassa kaksi syvää mutkaa. Koiras: Vaihteleva väritys aiheuttaa ongelmia. Takaruumiin 2. jaokkeen kuvio usein Y:n tai viinilasin muotoinen, useimmiten kiinni jaokkeen alareunan tummassa kapean "jalan" välityksellä. Joskus tämä tyvi puuttuu kokonaan ja silloin kuvio on hyvin samankaltainen kuin eteläntytönkorennon kakkosjaokkeen U-kuvio. Takaruumiin 6. - 7. jaoke useimmiten kokonaan musta. Takaruumiissa useimmiten enemmän mustaa kuin eteläntytönkorennolla. Olkajuovat normaalisti kapeat ja usein katkeavat. Poikkeuksellisen sinisillä yksilöillä olkajuovat voivat olla hyvinkin leveät, mutta kuitenkin epätasaiset. Naaras: Olkajuovat eteläntytönkorennon olkajuovia kapeammat ja usein katkeavat. Kts. kaulusta.

Elinympäristö

Lähes kaikenlaiset seisovat vedet.

Esiintyminen

Etelä-Suomi ja Keski-Suomen eteläosat.

Hyvin yleinen ja hyvin runsaslukuinen laji: laji on laajoilla alueilla yksi yleisimmistä sudenkorennoistamme, ja on varsinkin Etelä-Suomessa usein jopa sadoittain esiintyvä.

Lentoaika toukokuun lopusta heinäkuun loppuun. Aikuisia on tavattu 18.5.-19.9. välisenä aikana.

Kuvat

Coepul1.jpg

Sirotytönkorentokoiraat ovat erittäin vaihtelevia. Tämä yksilö on hyvin tumma. Kuva: Petri Metsälä

PhpHma6twAM.jpg

Parittelevat Sirotytönkorennot, Valkeala. Kuva: Jukka Toivanen

20070602 coepul n Pori Ulasoori.jpg

Naaras, 06/2007, Pori. Kuva: Rane Olsen.

Cpulch naaras.jpg

Naaraan kaulus. Kuva: Rane Olsen

Coepul makinen.jpg

Pyydystetty sirotytönkorentokoiras. Tämä yksilö on väritykseltään tummahko, huomaa 2. jaokkeen "viinilasikuvio" ja katkeavat hartiajuovat. Loppi 7/06. Kuva: Jussi Mäkinen

070424 Coepul k Viikki Saunapellonpuisto.jpg

Sirotytönkorennon naarastoukka, Helsinki, 6.5.2007. Kuva: Petro Pynnönen, kuvattu akvaariossa.

Lähteet

  • Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
  • Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215


<pagebreak />

Eteläntytönkorento

Eteläntytönkorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko: Hentosudenkorennot (Zygoptera)
Heimo: Tytönkorennot (Coenagrionidae)
Suku: Coenagrion Kirby 1890
Laji: puella (Linnaeus 1758)
Levinneisyys

<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3947" width="250"/>

Eteläntytönkorento (Coenagrion puella) on Suomessa toisaalta harvinainen kaakkoinen virtavesilaji, toisaalta etelärannikkoa voimakkaasti kolonisoiva pienvesien asukas.

Coenagrion puella sulka haro 1.jpg

Eteläntytönkorentokoiras. Huomaa leveät vaaleat olkajuovat, takaruumiin toisen jaokkeen kuvio ja takaruumiin runsas sininen väri. Kuva Sulka Haro.

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus: 33-35mm. Koiras muistuttaa hyvin paljon vaaleita sirotytönkorentoja, keihästytönkorentoa ja okatytönkorentoa. Naaraat ovat vaikeita erottaa siro- ja keihästytönkorennoista, ja niiden määrittäminen on varminta kädessä.

Koiras: Takaruumiin yläpinnan mustat kuviot ovat 3.-5. jaokkeessa pienet, vain noin neljäsosa sinisen määrästä/jaoke. Mustasta täplästä lähtee jaokkeiden sivuilla eteenpäin kapeat mustat pitkittäisviirut. Takaruumiin toisessa jaokkeessa U- tai lasikuvio joka ei ole yhteydessä 2. jaokkeen alareunan mustaan reunukseen (kts. kuva). Hartiajuovat melko leveät ja yhtenäiset. Koiras hyvin sininen.

Naaras muistuttaa erittäin paljon sirotytönkorentoa ja keihästytönkorentoa ollen siro, vihreämusta tai sininen hentosudenkorento. Naaraan olkasaumat leveät ja yhtenäiset, eivät katkea. 2. jaokkeen musta alue "pomminmuotoinen", vihreää jaokkeen yläpinnalla melko vähän. Naaraan kaulus eli pronotum (pään ja keskiruumiin välissä) on takareunaltaan loivasti aaltoileva (kuten pikkukuvan koiraalla), ei syvän kolmikärkinen kuten sirotytönkorennolla tai tylpän kolmiomainen kuten keihästytönkorennolla. Kauluksen takareuna kapealti vaalea. Osa naaraista kirkkaan sinisiä, joillakin vihreää väritystä takaruumiin ja keskiruumiin sivuilla. Myös pohjaväriltään vaaleansiniset naaraat ovat erittäin yleisiä.

Nuoren koiraan takaruumiin sininen sävy kehittyy nopeasti, mutta keskiruumis voi olla pitkään hyvin vaalea. Nuoret yksilöt ovat usein violetteja. Tämän takia samalla lammella voi näkyä yhtäaikaa sekä sinisiä, vihreitä, harmaita, ruskeita, violetteja että siniharmaita yksilöitä.

Kokemuksen karttuessa eteläntytönkorentokoiraasta oppii huomaamaan taivaansinisen yleisvärin ilman selkeätä vihreätä häivähdystä sekä mustan pienen määrän. Tällöin laji muistuttaa eniten okatytönkorentoa, joka on syvemmän sininen, sekä keihästytönkorentoa, joka on hailakampi, keskiruumiin ja pään seuduilta vihertävänsävyinen.

Elinympäristö

Kumpulapuellalammikko.jpg

Oikealla: Puistolammikko Helsingin Kumpulassa. Lajia tavataan sekä joilla että etelärannikolla tämänkaltaisissa matalissa, lämpimissä allikoissa ja lammikoissa; kuvan elinpaikka on jo tuhoutunut. Helsinki 6/07, kuva: Janne Koskinen

Eteläntytönkorento on Suomessa levinneisyydeltään kaksijakoinen laji. Lajia tavataan sekä kirkkaiden purojen ja virtojen rannoilla Kaakkois-Suomessa, että yleisempänä monenlaisilla pienillä allikoilla ja vesistöillä pitkin etelärannikkoa. Useat viimeaikaiset uudet löytöpaikat ovat olleet golfkenttien vesiesteitä, likaisia soralampareita tai muita ihmisen tekemiä pienvesiä. Tyypillisesti esiintymillä on melko runsas kasvillisuus ja joskus jonkin verran virtausta. Lajia on havaittu kuitenkin myös vehkaisilla metsälammilla sekä suorantaisilla pikkujärvillä.

Lajilla on Suomessa selvästi vaeltamistaipumusta ja se on tehokas ja nopea kolonisoija.

Esiintyminen

Suhteellisen yleinen ja melko runsaslukuinen laji, joka on etelärannikon alueella, varsinkin pääkaupunkiseudun ympäristössä, melko helposti löydettävä. Lajia tavataan usein kymmenittäin, joskus toistasataakin yhdellä esiintymispaikalla.

Aikuisia on tavattu 21.5 - 4.9. välisenä aikana. Päälentoaika kesä-heinäkuussa, virtavesillä vielä elokuussa.

Suomessa eteläntytönkorento esiintyy levinneisyysalueensa pohjoisrajalla, mutta on ilmeisesti levittäytymässä pohjoiseen. Lajia tavataan lähes koko etelärannikolla ja pohjoisessa aina Lahteen ja Mikkeliin asti. Ahvenanmaalla laji havaittiin ensimmäisen kerran 2012.

Vielä vuoden 2000 uhanalaisuusluokituksessa laji oli vaarantunut ja erityissuojeltu. Vuoden 2010 uhanalaisuusluokituksessa eteläntytönkorento arvioitiin kannan arvioidun kasvun takia elinvoimaiseksi. Laji poistui myös luonnonsuojeluasetuksen erityisesti suojeltavien lajien listalta vuonna 2013.

Kuvia

Coenagrion puella sulka haro 2.jpg

Eteläntytönkorennot parittelevat, kuva Sulka Haro

Coepuentla1.jpg

Tämä eteläntytönkorentonaaras on pohjaväriltään sininen. Violetti sävy viittaa nuoruuteen. Tommi Laurinsalo

010607-20.jpg

Nuori koiras. Takaruumis on jo sininen, mutta keskiruumiin värit ovat kehittymättömät. Kaikki kuvioinnit ovat jo hyvin näkyvillä. Huomaa takaruumiin 2. jaokkeen U-kuviointi, sekä 3.-5. jaokkeen sivuilla olevat pitkittäisjuovat. Helsinki, kuva: Jukka Toivanen

Coepuekoiraskaulus.jpg

Nuori eteläntytönkorentokoiras. Huomaa kauluksen muoto ja 2. jaokkeen kuviointi, selkeät olkajuovat. Kuvattu pyydystettynä. Helsinki 6/06. Kuva: Janne Koskinen.

Coepue 06062007lahti makinen2.jpg

Eteläntytönkorento, koiras. Tämä yksilö löytyi 6.6.2007 ja oli ensimmäinen havainto lajista Etelä-Hämeestä. Kuva: Jussi Mäkinen.

Coepue29052007helsinki makinen.jpg

Eteläntytönkorento, naaras. 29.5.2007 helsinki. Kuva: Jussi Mäkinen.

Coepue larva makinen.jpg

Eteläntytönkorennon toukka.

Lähteet

  • Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
  • Hämäläinen, M. 1984: Coenagrion puella -tytönkorennon esiintymisestä Suomessa; Notulae entomologicae 64
  • Rassi, P., Alanen, A., Kanerva, T. & Mannerkoski, I. (toim.). 2001. Suomen lajien uhanalaisuus 2000. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, Helsinki.
  • http://www.korento.net


<pagebreak />

Keihästytönkorento

Keihästytönkorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko: Hentosudenkorennot (Zygoptera)
Heimo: Tytönkorennot (Coenagrionidae)
Suku: Coenagrion Kirby 1890
Laji: hastulatum (Charpentier 1825)
Levinneisyys

<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3944" width="250"/>

Keihästytönkorento (Coenagrion hastulatum) on erittäin yleinen alkukesän tytönkorento ja ehkä yksi yleisimmistä sudenkorennoistamme.

C hastulatum m rane olsen.jpg

Joskus tytönkorennotkin pitävät siipiään keijukorentomaisesti. Keihästytönkorentokoiras on vielä aamukasteinen ja kostea. Kuva: Rane Olsen

Yleiskuvaus

Jokapaikan sininen tytönkorentomme, jota tavataan lähes kaikissa seisovan veden ympäristöissä. Usein erittäin runsas.

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus: 31-33mm. Pienikokoinen ja hento. Muistuttaa paljon muita tytönkorentoja, erityisesti kuutytönkorentoa ja taigatytönkorentoa mutta erityisesti naaraita vaikea erottaa muistakin tytönkorennoista. Keihäs-, taiga- ja kuutytönkorenon koirailla on vihreä silmien alapuoli.

Koiras: Pohjaväri tasaisen taivaansininen ja tummaa melko vähän. Keskiruumiiin sivujen sininen vaaleampaa ja keskiruumiin alapinta hitusen vihertävänsävyinen, tämä väriyhdistelmä mahdollistaa alustavan määrityksen jo lennossa.

Koiraan keskiruumiin olkajuovat melko leveät. 2. jaokkeen kuvio tyypillinen: keihään- tai nuolenkärjen muotoinen kuvio, joka kannastaan kiinni jaokkeen alareunan mustassa reunuksessa. Kuvion edessä, kärjen molemmin puolin, on kaksi lyhyttä pystyjuovaa. Useimmiten juovat ovat erillään keihäskuviosta, mutta toisinaan ne ovat yhtyneet keihään kärkeen. Samankaltainen kuvio löytyy kuutytönkorennolta, mutta sillä keihäänkärkikuvion tilalla puolikuu. Joskus 'keihään' kanta puuttuu, jolloin sekoitettavissa eteläntytönkorentoon. 3. jaokkeen kuvio "terävä nuolenkärki" joka yltää noin 1/3 jaokkeen alareunasta. Takaruumiin 3.-6. jaoke ovat yleensä ainakin puoliksi sinisiä. 8. ja 9. jaoke kokonaan vaaleat. Väritys ja kuvionti vaihtelevat melko paljon. Kaulus tylppäkärkinen, ks. kuva.

Coenagrion hastulatum sulka haro 2.jpg

Koiras on laajalti sininen, vrt. erityisesti okatytönkorentoon. Kuva Sulka Haro

Naaras useimmiten vihreän- ja mustankirjava. Koko takaruumis päältä musta, 8. jaokkeessa ei vaaleita läiskiä kuten kuutytönkorennolla. Kauluksen kulma muodostaa kolmiomaisen kärjen - kaulus ei aaltoileva tai pyöreä, vertaa sirotytönkorentoon ja erityisesti harvinaiseen eteläntytönkorentoon!

Elinympäristö

Lähes kaikenlaiset seisovat tai hitaasti virtaavat vedet, erityisesti suolammet mutta myös järvenlahdet, jokisuvannot, ojat ja muut vedet. Puuttuu voimakkaasti virtaavista vesistä.

Esiintyminen

Lentoaika: toukokuun lopulta elokuun loppuun, päälentoaika kesäkuu-heinäkuun puoliväli. Aikuisia on tavattu 8.5.-10.9. välisenä aikana.

Kuvat

020607-133.jpg

Nuoren koiraan värit ovat vielä haaleat. Tytönkorentojen värit kehittyvät lopullisiksi muutamassa päivässä. Valkeala. Kuva: Jukka Toivanen

Coenagrion hastulatum sulka haro 1.jpg

Kuva Sulka Haro

PhpHmqT4ZAM.jpg

Naaras, Valkeala. Kuva: Jukka Toivanen

2007 coehas n kaulus.jpg

Naaraan kaulus ja pään kuviointi. Kuva, Rane Olsen.

Hastulatum vertailu makinen.jpg

Koiraalla 2. jaokkeen keihäskuvio on toisinaan yhtynyt jaokkeen sivuilla oleviin juoviin.

070515 Coehas n Pohja.jpg

070515 Coehas n lahi Pohja.jpg

Keihästytönkorennon naarastoukka. Toukan tuntomerkkejä ovat kiduslisäkkeiden kohtisuora jakoviiva ja pyöreät kärjet. Näistä kuvista hyvin vaikea erottaa kuutytönkorennon toukasta. Kuva: Petro Pynnönen, kuvattu akvaariossa.

Lähteet

  • Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
  • Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
  • Hämäläinen, M. 1984 - Odonata of Inari Lapland. - Kevo Notes 7


<pagebreak />

Kuutytönkorento

Kuutytönkorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko: Hentosudenkorennot (Zygoptera)
Heimo: Tytönkorennot (Coenagrionidae)
Suku: Coenagrion Kirby 1890
Laji: lunulatum (Charpentier 1840)
Levinneisyys

<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3946" width="250"/>

Kuutytönkorento (Coenagrion lunulatum) on levinneisyydeltään laikuittainen, ilmeisesti pohjoisen Suomen kaunis tytönkorentolaji.

PhpaKtwhbAM.jpg

Kuutytönkorennot tandemissa, Sipoo. Kuva: Jukka Toivanen

Yleiskuvaus

Loppukevään ja alkukesän laji. Kirkkaanvärinen koiras lentää kirkasvetisillä, ruovikkoisilla suolammilla toukokuun lopussa, ollen ensimmäisiä kunnolla lennossa olevia tytönkorentojamme.

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus 30-33mm.

Koiras on väritykseltään kauniin kaksivärinen, päältä sininen, alta vihreä. Koiras muistuttaa erityisesti keihästytönkorentoa ja vihertytönkorentoa. Keihästytön- ja taigatytönkorennon tavoin koiraan silmien alapinnat ovat vihreät.

Yleisväriltään hieman lähilajeja tummempi; olkajuovat kapeat ja takaruumiin jaokkeet päältä suurimmaksi osaksi mustat. Takaruumiin toisen jaokkeen kuvio tyypillinen puolikuu ja sen edessä sivuilla pitkittäiset viirut. Joskus nämä kuviot ovat yhtyneet. 3.-7. jaokkeessa vain etureunassa sinistä ja ne ovat muuten tummat, 8.-9. jaoke kokonaan siniset. Kaulus kokotumma ja sen keskiliuska pitkä ja törröttävä. Yltä koiras on siis erittäin tumma, mutta sivuilta kauniin sinivihreä.

Naaras muistuttaa muita tytönkorentoja vihreän ja mustankirjavana. Takaruumiin kolmannen jaokkeen kuvio selkäpuolelta torpedomainen ja 8. jaokkeen etureuna hyvin kapelti vaalea. Paras ero kauluksen muoto, ks. koiras. Vihertytönkorentonaaraalla hieman samanlainen kauluri, mutta sillä takaruumiin kolmannen jaokkeen kuvio salmiakkiruutumainen ja keskiruumiin tumman hartiajuovan etualareunassa alaspäin työntyvä neliömäinen kuvio.

Elinympäristö

Etelämpänä suolammet ja muut seisovat vedet, joissa melko kirkas ja puhdas vesi ja usein järviruokokasvustoa sekä muuta kasvillisuutta. Pohjoisempana ilmeisesti tyypillisten suolampien laji, ja Inarin ympäristössä lajia tavataan jopa erittäin vähäravinteisista sorapohjaisista lammikoista joissa kasvillisuutta ei juurikaan ole.

Esiintyminen

Suhteellisen harvinainen ja melko runsaslukuinen laji, jota tavataan laikuttaisilla esiintymispaikoillaan usein kymmenittäin. Laji esiintyy luultavastii koko maassa, vaikka esiintyminen on paikoittaista ja havaintotiedot melko puutteellisia. Pääosasta Suomea on vain hajanaisia havaintoja, ja laji puuttuu kokonaan monen luonnontieteellisen maakunnan alueelta; Keski-Suomen pohjoisosissa, kuten Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa, ei lajista ole tehty laisinkaan havaintoja. Ilmeisesti yleisimmillään Inarijärven ympäristössä, jossa runsas.

Lajin esiintyminen etelässä painottuu alkukesään, toukokuun lopulta kesäkuun lopulle. Pohjoisempana päälentokausi muiden korentojen tapaan ilmeisesti kesä-heinäkuussa. Aikuisia on tavattu 18.5.-19.8. välisenä aikana.

Kuvat

Coelunnaar6.jpg

Kuutytönkorentonaaras, Sipoo 5/06. Kuva: Janne Koskinen

Coelun31052007sipoo makinen.jpg

Kuutytönkorento, koiras. 31.5.2007, Sipoo. Kuva: Jussi Mäkinen.

010607-11.jpg

Kuutytönkorento, naaras. Sipoo. Kuva: Jukka Toivanen

Lähteet

  • Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
  • Karjalainen, S. 2002: Suomen sudenkorennot
  • Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
  • Hämäläinen, M. 1984 - Odonata of Inari Lapland. - Kevo Notes 7
  • www.korento.net


<pagebreak />

Taigatytönkorento

Taigatytönkorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko: Hentosudenkorennot (Zygoptera)
Heimo: Tytönkorennot (Coenagrionidae)
Suku: Coenagrion Kirby 1890
Laji: johanssoni (Wallengren 1894)
Levinneisyys

<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3945" width="250"/>

Taigatytönkorento (Coenagrion johanssoni) on soilla ja suolammilla esiintyvä korento. Levinneisyys tällä pienehköllä tytönkorentolajilla on Euroopassa pohjoinen. Suomessa laji on yleinen varsinkin metsäalueiden pienillä, suorantaisilla lammilla.

PhpHMpGr5AM.jpg

Taigatytönkorentokoiras, Jyväskylä. Kuva, Jukka Toivanen.

Yleiskuvaus

Taigatytönkorento on pienimpiä tytönkorentojemme. Suolampien rannoilla lajin erottaa helposti muista jo pienen kokonsa ja heleänsinisen värinsä perusteella. Se on suolampiemme pikku helmi.

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus 27-30mm. Pienikokoinen tytönkorento, jonka erottaa kokemuksen kartuttua jo pienestä koosta ja koiraan hyvin vaaleansinisestä pohjaväristä.

Koiraan takaruumiin toisessa jaokkeessa erikoinen sivuille levinnyt M-kirjaimen muotoinen kuvio. Alapuoli lähes musta. 3.-5. jaokkeessa yläpuolella sauvamainen kuvio, joka yhtyy tyvestään alapuolen mustaan. 6.-7. ja 10. jaoke lähes kokomustat, 8.-9. siniset. Jalkojen tyvi, l. lonkat, ovat laajalti mustat. Koiraan silmien alapuoli vihreänsävyinen.

Naaraan paraatituntomerkkejä ovat vaalea takaruumiin kärki ja muuten lähes musta takaruumis.

Toukka muistuttaa muita suvun lajeja, mutta tyypillisellä yksilöllä päälaella kulkee kaksi tummaa, selkeää pitkittäisviirua tuntosarvien tyveltä pään takaosiin. Pyyntinaamari on kolmiomainen, hieman keihästytönkorennon pyyntinaamaria lyhyempi ja tasaisemmin kaventuva. Kiduslisäkkeiden jakoviiva sijaitsee usein lähempänä lisäkkeen kärkeä kuin muilla lähilajeilla.

Elinympäristö

Pääosin suoreunaiset lammet ja muut soistuneet vesistöt.

Esiintyminen

Suhteellisen yleinen laji, runsaus vaihtelee lammittain. Usein melko vähälukuinen, mutta joidenkin lampien yleisimpiä korentoja. Elää erityisesti nevarantaisilla, humusvetisillä suolammilla, joilla tavataan useimmiten muutamista joihinkin kymmeniin yksilöä, joskus runsaamminkin.

Tavataan koko maassa. Etelärannikolla melko vähälukuinen mutta sopivilla alueilla yleinen. Pohjoisempana yleinen suoalueilla ja järviylängöillä. Päälentoaika kesäkuun lopulla - heinäkuussa. Aikuisia tavattu 21.5. - 2.9. välisenä aikana.

Kuvat

20070714 coejoh k Ahlainen.jpg

Taigatytönkorentokoiras, Ahlainen 7/2007. Kuva, Rane Olsen.

20070714 coejoh n Ahlainen.jpg

Nuori taigatytönkorentonaaras , Ahlainen 7/2007. Kuva, Rane Olsen.

070621 Coejoh n Kisko Raadesuo.jpg

Taigatytönkorentonaaras. Huomaa takaruumiin kuviointi. Kuva: Petro Pynnönen, Kisko 21.6.2007

Cjohans naaras.jpg

Taigatytönkorentonaaras, kaulus. Kuva: Rane Olsen

Cjoh1.jpg

Taigatytönkorennot tandemissa. Laji on pienikokoinen ja erittäin tumma. Kuva Petri Metsälä

070621 Coejoh k Kisko Raadesuo.jpg

Taigatytönkorentokoiras. Huomaa toisen jaokkeen kuvio ja musta takaruumiin alapuoli. Kuva: Petro Pynnönen, Kisko 21.6.2007

Renko.jpg

Taigatytönkorento löytyy useimpien suolampien reunoilta. Renko, 7/08. Kuva: Jussi Mäkinen.

Lähteet

  • Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
  • Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
  • Hämäläinen, M. 1984 - Odonata of Inari Lapland. - Kevo Notes 7


<pagebreak />

Vihertytönkorento

Vihertytönkorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko: Hentosudenkorennot (Zygoptera)
Heimo: Tytönkorennot (Coenagrionidae)
Suku: Coenagrion Kirby 1890
Laji: armatum (Charpentier 1840)
Levinneisyys

<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3943" width="250"/>

Vihertytönkorento (Coenagrion armatum) on varsin paikoittainen runsaskasvustoisten järvien ja merenlahtien laji.

Coearmmtla1.jpg

Vihertytönkorento on, nimensä mukaisesti, vihreä, ja koiraan perälisäkkeet ovat suuret. Kuva: Tommi Laurinsalo

Yleiskuvaus

Koiras on melko helposti tunnistettavissa värityksestään, mutta naaras muistuttaa muita tytönkorentoja.

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus 31-34mm.

Koiras: Koiraan perälisäkkeet ovat hyvin suuret. Keskiruumis päältä usein kokomusta, joskus heikot (katkeilevat) olkajuovat. Muuten mustahkossa takaruumiissa on kaksi erillistä sinertävän vihreää aluetta: 1.-2. ja 3. jaokkeen etuosa ovat vaaleat, 2. jaokkeen takareunassa on kulmikas kuvio, jonka edessä sivuilla on kaksi erillistä juovaa. Toinen vaalea alue takaruumiissa muodostuu 8. jaokkeessta ja 9. jaokkeen etuosasta.

Lennossa koiras muistuttaa lähinnä mustaa tikkua, jolla kirkkaanvärinen takaruumiin kärki ja keskiruumis - vertaa hoikkatytönkorentoon!

Naaras. Muistuttaa muita tytönkorentoja. Muuten melko mustan takaruumiin silmiinpistävin tuntomerkki on vaalea 8. jaoke, joka saattaa aiheuttaa sekaannuksen hoikkatytönkorentoon tai sirotytönkorennon naaraaseen. Takaruumis on muutoin yhtenäisen musta päältä, mutta 2. jaokkeessa on paksu ruutukuvio ja 3.jaokkeen etuosa on vaalea. 8. jaokkeen etuosa on vaalea, takaosassa paksuhko v-kirjaimen muotoinen kuvio. Tumman hartiajuovan etualareunassa erityisen selvä alaspäin työntyvä neliömäinen kuvio.

Elinympäristö

Rehevät merenlahdet ja järvet. Tavataan myös saviallikoista, jokien suvantokohdissa ym. Suosii ainakin sisämaassa laajoja järvikortekasvustoja (Equisetum fluviatile).

Esiintyminen

Suhteellisen harvinainen laji, jonka runsaudessa on suurta paikkakohtaista vaihtelua. Vihertytönkorento on sangen paikoittainen ja useimmiten yksilöitä havaitaan muutamista joihinkin kymmeniin, mutta parhailla paikoilla lajia saatetaan havaita joskus jopa tuhansittain ja joillain paikoin laji saattaa olla jopa runsain korentolaji.

Tavataan melko harvinaisena eteläisimpään Lappiin saakka. Toisaalta vihertytönkorennon päälentokausi on varhainen ja lyhyt, mikä voi osittain vähentää lajista kertyvien havaintojen määrää. Laji on tytönkorennoista aikaisimpia, päälentokausi alkaa yleensä jo toukokuussa ja heinäkuun puolivälin jälkeen laji on jo vaikea löytää. Aikuisia on tavattu 3.5.-6.8. välisenä aikana.

Laji on taantunut voimakkaasti Pohjois- ja Keski-Euroopassa, ja jopa hävinnyt useista maista. Suomessa lajin kannassa ei ole havaittu sanottavia muutoksia. Lajin sanotaan olevan herkkä rehevöitymiselle.

Kuvat

Coearm 23052007 Hollola makinen3.jpg

Vihertytönkorento, koiras. 23.5.2007, Hollola. Kuva: Jussi Mäkinen

Armatum naaras.jpg

Vihertytönkorento, naaras. 22.6.2021, Pori. Kuva: Rane Olsen

PhptxpYmtAM.jpg

Vihertytönkorento, naaras. Espoo. Kuva: Jukka Toivanen

Coearm 23052007 Hollola makinen4.jpg

Vihertytönkorento, naaras. 23.5.2007, Hollola. Kuva: Jussi Mäkinen

Coearm21.jpg

Koiras. Hanko 6/2006. Kuva: Janne Koskinen

Lähteet

  • Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
  • Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
  • Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
  • Hämäläinen, M. 1984 - Odonata of Inari Lapland. - Kevo Notes 7
  • Sahlén, G. & Ekestubbe, K. 2001: Identification of dragonflies (Odonata) as indicators of general species richness in boreal forest lakes. - Biodiversity and Conservation 10: 673–690
  • www.korento.net


<pagebreak />

Isotytönkorento

Isotytönkorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko: Hentosudenkorennot (Zygoptera)
Heimo: Tytönkorennot (Coenagrionidae)
Suku: Erythromma Charpentier 1840
Laji: najas (Hansemann 1823)
Levinneisyys

<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3953" width="250"/>

Isotytönkorento (Erythromma najas) on Euroopassa sukunsa laajimmalle levinnyt laji. Suomessakin se on yleinen seisovan veden äärellä viihtyvä korento.

Erythromma najas sulka haro 2.jpg

Isotytönkorennot tandemissa. Koiraan silmät ovat kirkkaanpunaiset. Kuva Sulka Haro.

Yleiskuvaus

Vaaleansinisen tai vihreän ja mustan värisiä punasilmäinen isotytönkorento on yleinen kelluslehtisten vesistöjen laji. Niitä voi kauniina kesäpäivänä löytää vaikkapa runsaskasvustoisen järven kelluslehdiltä. Lentää usein nopeasti aivan vedenpinnassa, laskeutuen hetkeksi lumpeenlehdelle. Koiraan hehkuvanpunaiset silmät ja voimakkaan sinimusta väritys ovat välitön tuntomerkki.

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Koko: 30-36mm.

Usein helppo tunnistaa. Suurin tytönkorentolajimme. Muistuttaa monia muita tytönkorentoja ja keijukorentoja, eroten näistä kuitenkin tumman värityksen ja koiraan punaisten silmien avulla. Naaraan tunnistaa kauempaa jo koosta ja punaruskeista silmistä. Useimmiten päälaki on kokotumma eikä siinä ole täpliä, mutta joillain naarailla täplät saattavat olla erittäin selkeät.

Koiras Sukukypsä isotytönkorentokoiras on varsin helppo tunnistaa; takaruumiin ensimmäinen ja kaksi viimeistä jaoketta ovat vaaleansiniset, takaruumis on muuten tumma, usein heikosti sinihärmäinen. Keskiruumis selkäpuolelta musta tai hyvin tumman kuparinsävyinen, sivuilta vaaleansininen. Olkajuovat pääosin puuttuvat tai ovat hyvin heikot, kuparinsävyiset. Vanhan koiraan silmät karmiininpunaiset. Nuori koiras on väriltään mustan ja kellertävän/vihreän kirjava.

Naaras Silmät ovat usein tummanrusehtavat, mutta voivat olla myös hyvinkin punaiset. Naaraan takaruumiin jaokkeet ovat selkäpuolelta tummat. Olkajuovat voivat puuttua lähes kokonaan tai olla melko voimakkaat. Yleisväritys useimmiten kirkkaanvihreä, tummuu iän myötä. Parhaat tutomerkit koko, usein keltainen yleisväritys, kyljen alimman viivan jatkuminen koko keskiruumiin poikki ja silmäntaustäplien puuttuminen (ei 100% luotettava!).

Lähilaji allikkotytönkorento on samankaltainen, mutta sitä ei ole vielä tavattu Suomessa. Suvun kolmas Euroopassa tavattava laji on ulkonäöltään täysin erilainen, enemmän okatytönkorennon kaltainen.

Elinympäristö

Lähes kaikenlaisten seisovien vesien äärellä, erityisesti runsaskasvustoisilla järvillä ja monenlaisilla lammilla sekä merenlahdilla. Isotytönkorentoja on tavattu myös hitaasti virtaavan veden ääreltä, jokien suvannoista. Isotytönkorento suosii kelluslehtiä, joilla koiraat pitävät reviirejään. Laji voi kuitenkin joskus esiintyä myös sellaisilla suolammilla, joilta kelluslehdet puuttuvat lähes kokonaan. Tällaisia voivat olla esim. Järvi-Suomen supat eli harjukuopat.

Esiintyminen

Hyvin yleinen ja hyvin runsaslukuinen laji. Laji esiintyy laajalti, ei ole vaatelias elinpaikkojensa suhteen ja esiintyy säännöllisesti sadoittain. Kauden aikana yksilöitä voi havaita yhdellä paikalla jopa tuhansia.

Pääosin rehevissä vesistöissä, mutta myös suolampareilla. Usein esiintymispaikoilla on jonkin verran kelluslehtikasvillisuutta, varsinkin lumpeita tai ulpukoita. Päälentokausi: Euroopassa huhtikuusta elokuuhun, Suomessa toukokuusta elokuuhun. Päälentoaika on kesäkuun puolivälistä heinäkuun puoliväliin. Aikuisia on tavattu 3.5.-6.9. välisenä aikana.

Isotytönkorento on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, tavataan harvinaisempana Pohjois-Pohjanmaalle saakka. Idässä levinneisyys jatkuu aina Kuusamoon asti (löydetty Kuusamosta 2007).

Euroopassa Isotytönkorennon levinneisyysaluetta on lähinnä Keski-Eurooppa ja Pohjois-Euroopan eteläosat. Norjassa laji esiintyy maan kaakkoisosassa ja Ruotsissa maan Etelä-ja keskiosissa. Laji on levinnyt myös Englantiin. Etelä-Euroopan pohjoisosissa laji on jo hyvin harvinainen. Sukuun kuuluu Euroopassa kaksi muuta lajia - samankaltainen Erythromma viridulum jota tavataan jo Tanskassa, ja muita tytönkorentoja muistuttava Erythromma lindenii.

Kuvat

250508104.jpg

Isotytönkorento, naaras, Pohja. Kuva: Jukka Toivanen

PhpP5Ip2dAM.jpg

Isotytönkorento, koiras. Lajin punaiset silmät toimivat hyvin tuntomerkkinä, Helsinki. Kuva: Jukka Toivanen

261007134.jpg

Koirastoukka. Odilampi, Espoo. Kuva: Jukka Toivanen

Lähteet

  • Brooks, S. 2002: Dragonflies.
  • Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
  • Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
  • Sandhall, Å. 2000: Trollsländor i Europa.
  • Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
  • http://www.korento.net


<pagebreak />

Punatytönkorento

Punatytönkorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko: Hentosudenkorennot (Zygoptera)
Heimo: Tytönkorennot (Coenagrionidae)
Suku: Pyrrhosoma Charpentier 1840
Laji: nymphula (Sulzer 1776)
Levinneisyys

<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3973" width="250"/>

Punatytönkorento (Pyrrhosoma nymphula) on Suomessa sekä paikoittainen virtaavien vesien suosija että toisaalta etelärannikolla yleistymässä oleva pienvesien laji. Euroopassa punatytönkorento on laajoilla alueilla yleinen monenlaisten makean veden elinympäristöjen laji.

Pyrnymkoskinen2009.jpg

Punatytönkorentokoiras on erittäin helppo erottaa kaikista muista sudenkorennoistamme. Kivijärvi 6/2009, kuva: Janne Koskinen


Yleiskuvaus

Punatytönkorento on purojen ja pikkujokien tytönkorento, joka on nimensä mukaisesti punainen. Se on hentosudenkorennoistamme ainoa jonka pääväri on punamusta.

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Koko: 33-36mm

Punatytönkorento on helpoimmin tunnistettavia tytönkorentolajejamme, sillä se on tytönkorennoistamme ainoa, jonka pääväri on punainen. Tällä korennolla on myös punaiset silmät, mutta pää on muuten tumma eikä siinä ole vaaleita kirjailuja.

Naaraan takaruumis on paksumpi kuin koiraan (kuten useimmilla sudenkorennoilla). Lisäksi naaraan takaruumiin jaokkeiden alaosassa on usein mustia, keihään kärjen muotoisia kuvioita.

Elinympäristö

Suomessa punatytönkorento on erityisesti purojen, pienten jokien ja lähteiden laji, joka suosii muun muassa korpipuroja. Lajia voidaan joskus kuitenkin tavata myös seisovan veden äärellä, ja havaintoja tunnetaan suurempien humuspitoisten virtojenkin varsilta.

Ainakin osissa pääkaupunkiseutua laji on selvästi yleistynyt viime vuosina ja sitä on havaittu niin rehevien ja sameavetisten pikkujokien kuin pellon tai tienpientareen avo-ojien äärellä sekä joskus niiden yhteydessä olevilla pienillä lammilla. Lajia löytyy toisinaan myös sorakuoppiin syntyneistä lammikoista, joihin purkautuu pohjavettä.

Punatytönkorentoa on usein vaikea huomata sen punaisesta väristä huolimatta, sillä se pysyttelee usein paikallaan puron rantakasvien joukossa eikä liiku kovin aktiivisesti.

Euroopassa laji on hyvin yleinen erityisesti seisovien vesien äärellä. Osissa Itä-Euroopaa se viihtyy myös virtaavan veden äärellä.

Esiintyminen

Päälentokausi: Euroopassa lentää maaliskuusta syyskuuhun, mutta Suomessa toukokuusta elokuuhun. Aikuisia on tavattu 18.5.-29.8. välisenä aikana. Punatytönkorennon päälentokausi on meillä kesäkuun kynnykseltä heinäkuun puoliväliin.

Suhteellisen harvinainen ja melko vähälukuinen laji, joka toisaalta kolonisoi etelärannikon pienvesiä ja lienee yleistymässä meillä. Useimmiten yksilöitä havaitaan pienillä esiintymillään muutamista pariinkymmeneen, mutta suuremmatkin kertymät ovat mahdollisia.

Suomessa punatytönkorentoa esiintyy paikoittaisena Etelä-Suomesta Etelä-Lappiin saakka, pohjoisimpien havaintojen ollessa Kemijärveltä ja Kuusamosta. Punatytönkorento on yleisimmillään järvi-Suomessa. Lisäksi etelärannikolla laji on viime vuosina levittäytynyt lukuisiin pienvesiin, joissa sitä ei aiemmin ollut havaittu.

Punatytönkorento on levinnyt melkein koko Eurooppaan. Norjassa sitä tavataan maan eteläosassa ja Ruotsissa maan etelä-ja keskiosissa. Laji on levinnyt myös Britteinsaarille ja lähes koko Manner-Eurooppaan, jossa laji on yleinen ja usein hyvin aikainenkin kuoriutuja.

Kuvat

Pyrrhosoma nymphula sulka haro 1.jpg

Punatytönkorentokoiras, kuva Sulka Haro

Pyrrhosoma nymphula sulka haro 2.jpg

Koiras, kuva Sulka Haro

Pyrnym 01082006 makinen2.jpg

Punatytönkorentonaaras muistuttaa väritykseltään koirasta, mutta huomaa paksu takaruumis ja munanasetin. Tammela 8/06, Jussi Mäkinen

Pyrnynaarjekroos.jpg

Naaras. Porvoo 6/07, Johan Ekroos.

Pyrnym 01082006 makinen1.jpg

Naaras. Tammela 8/06, Jussi Mäkinen

Pyrnym larva makinen.jpg

Punatytönkorennon toukkia.

Lähteet

  • Brooks, S. 2002: Dragonflies.
  • Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
  • Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
  • Sandhall, Å. 2000: Trollsländor i Europa.
  • Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
  • Huttunen, E. 1979: Kuusamon pitäjän sudenkorennoista (Odonata). Notulae Entomologicae 59:11-13


<pagebreak />

Kääpiötytönkorento

Kääpiötytönkorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko: Hentosudenkorennot (Zygoptera)
Heimo: Tytönkorennot (Coenagrionidae)
Suku: Nehalennia Selys 1850
Laji: speciosa (Charpentier 1840)
Levinneisyys

<hatikkakartta queryid="2201.449" taxon="3967" width="250"/>

Uhanalaisuusluokitus: Erittäin uhanalainen (EN)

Kääpiötytönkorento (Nehalennia speciosa) on Suomessa ääriharvinainen ja pienen kokonsa vuoksi vaikeasti huomattava sudenkorentolaji.

Kaapiotytonkorento2.jpg

Kuva: Tommi Laurinsalo, Tammisaari 7.8.2007

Yleiskuvaus

Olemattoman kokonsa vuoksi kääpiötytönkorento on helppo määrittää - joskin vaikea löytää!

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Pituus: 24-26mm. Euroopan pienin sudenkorentolaji, erittäin hento. Takaruumis on hyvin pitkä ja ohut, siivet ovat siihen verrattuina lyhyet ja siipitäplä on vaalea. Päälaella ei ole silmätäpliä, vaan tasainen poikkijuova.

Muistuttaa väritykseltään hieman keijukorentoja ja Ischnura-suvun tytönkorentoja. Nuorena vaaleat osat hailakan väriset, kermanväriset - violetinsävyiset.

Koiras on selkäpuolelta metallinhohtoisen vihreä, keskiruumiin sivuilta ja takaruumiin päästä vaaleansininen. Siipitäplä valkea. Silmiä yhdistää vaalea sininen viiva. Kauempaa koiras muistuttaa ensivilkaisulta olemukseltaan keritytönkorentoa, joka on myös hyvin pieni ja jonka takaruumiin kärki on sininen.

Naaraan väritys vaihtelee. Nuoret muistuttavat koiraita väritykseltään, mutta vanhemmiten naaraat muuttuvat rusehtaviksi.

Lajia on vaikea havaita, sillä se lentää vain lyhyitä matkoja kerraltaan ja pysyttelee pääosin sangen liikkumattomana kasvillisuudessa. Pienen kokonsa takia lennähtävä yksilö voi hävitä kuin taikaiskusta laskeutuessaan. Laji on aktiivisimmillaan puolipilvisellä tai pilvisellä säällä, kestää viileää säätä melko hyvin, ei ole aktiivinen paahteisella säällä ja on hyvin herkkä tuulelle.

Sukupuoli voi olla vaikea määrittää, sillä perälisäkkeet on molemmilla sukupuolilla varsin huomaamattomat.

Elinympäristö

Suomessa etelärannikolla oleva merenlahden rantaniitty. Aiemmat havainnot ulkosaaristosta ja umpeenkasvavilta lammilta. Täktomträskin hävinnyt populaatio umpeenkasvavalla rannikon läheisellä järvellä.

Suomen tällä hetkellä ainoa esiintymä saroja (Carex sp.) ja vesihernettä (Utricularia sp.) kasvavalla laidunnetulla rantaniityllä, jossa noin. 30 cm vettä ja paikoitellen järviruokoa. Esiintymä on erittäin paikallinen ja rajautuu avoimemman ruovikon ja tiheämmän mätässaraikon rajavyöhykkeeseen. Tämä sopii myös lajin esiintymiskuvaan muualla Euroopassa, missä laji suosii saraikkovyöhykettä matalassa rantavedessä ja esiintyy usein hyvin paikallisina kantoina.

Santahaminan ja Hangon yksittäishavainnot on tehty melko varjoisan lehdon kenttäkerroksesta, jossa korento oli käytännössä keskellä metsää kosteanrehevässä kasvillisuudessa. Vuosaaren yksilö oli metsänreunan varjoisassa pitkässä ruohikossa. Nämä havainnot koskevat mahdollisesti vaeltaneita yksilöitä.

Keski-Euroopassa laji suosii usein rahkasammalpitoisia ja emäksisiä vesistöjä, joiden vesi lämpeää nopeasti, joiden rantavyöhykkeessä on tietynlainen tiheä sarakasvillisuus ja joiden vedenpinta pysyy vakaana. Suomen populaatio lienee ainoa teknisesti ottaen murtovesialuepopulaatio koko Euroopassa.

Kääpiötytönkorento ja havaintoja lisääntymispaikkojen kasvillisuudesta

Kääpiötytönkorento suosii kasvillisuudeltaan tietynlaista, melko korkeata ja avointa rakennetyyppiä. Kasvillisuuden suhteen merkittävää on se, että Keski-Euroopassa ja Ruotsissa laji suosii korkeakasvustoisia, mutta kuitenkin ainakin paikoitellen melko avoimia biotooppeja ja sitä tavataan usein suolampien, erityisesti lettoisten lampien, reunamaastosta, korkeammasta kasvillisuudesta.

Lajin suosikkihabitaattien kasvillisuuskoostumus kertoo siitä, että kyseessä on ainakin Ruotsissa ja Keski-Euroopassa erilaisten saraikoiden ja nevarantojen laji. Lajin esiintymisalueiden kasvillisuudessa uposkasveina tavataan lähes aina rahkasammalia (Sphagnum spp.) ha vesiherneitä (Utricularia spp.), sekä usein myös lierosammalia (Scorpioides spp.), nevasirppisammalta (Warnstorfia fluitans), ja kuirisammalia (Calliergon spp.).

Emergentteinä kasveina tavataan lähes aina mutasaraa (Carex limosa), jouhisaraa (Carex lasiocarpa), sekä usein myös pullosaraa (C. rostrata) ja piukkasaraa (C.elata). Muita kasveja ovat mm. järvikorte (Equisetum fluviatile) ja valkopiirtoheinä (Rhynchospora alba). Lähes kaikissa habitaateissa tavataan myös raatetta (Menyanthes trifoliata) sekä esimerkiksi kurjenjalkaa (Comarum palustre). Lajisto on keskimäärin vaateliasta.

Suomessa tällaista kasvillisuutta voi löytää soilta, erityisesti sarakkoisilta letoilta ja mesotrofisilta soilta. Lajin esiintymispaikoilla on usein korkea pH, jonka ansiosta kasvillisuustyyppinä on jokin letto. Letot ovat ravinteikkaita suokasviyhteisöjä, joilla on usein runsaasti ravinteita ja korkea pH. Etelä-Suomen letoista jäljellä on enää murto-osa, sillä suurin osa on kuivattu historian saatossa viljelysmaaksi. Ruotsin havainnot ovat erittäin rikkailta ja kasvillisuudeltaan monimuotoisilta letoilta, joissa lajin runsaudet näyttävät vaihtelevan suuresti pisteiden välillä.

Kääpiötytönkorentoa voisikin etsiä eteläisen Suomen saraikoista ja jäljellä olevilta saraikkoisemmilta letoilta kenttähaavin avulla, sillä laji ei ole erityisen aktiivinen lentäjä. Erityisesti kasvillisuudeltaan rikkaat ja korkeat kosteikot ja lampien reunat kannattaa katsoa hyvin tarkaan kesä-heinäkuussa, mikäli liikkuu eteläisessä saaristossa, lounaisella rannikolla ja Ahvenanmaalla.

Esiintyminen

Suomesta vain kourallinen havaintoja Porin ja Helsingin väliltä. Yksilöitä on havaittu lennossa välillä 5.6. - 22.8. Laji on taantunut Euroopassa voimakkaasti ja kadonnut viimeisen sadan vuoden aikana laajoilta alueilta. Laji lienee Suomessa levinneisyysalueensa pohjoisrajoilla.

Erittäin harvinainen ja hyvin vähälukuinen laji. Suomesta tunnetaan tällä hetkellä yksi pieni populaatio Ahvenanmaalta. Edellinen tiedossa ollut vakiintunut populaatio eli Tammisaaressa. Vuoden 2008 jälkeen lajia ei siellä ole tavattu. Vuonna 2006 Helsingin Santahaminasta löytyi yksi naarasyksilö ja vuonna 2011 Hangon Tulliniemestä yksi koiras. Vuonna 2012 Helsingin Vuosaaresta löytyi yksi, samoin vuonna 2014 Espoosta ja 2015 Lopelta. Ennen vuotta 2002 edellinen havainto oli vuodelta 1981 Tammisaaren Älgön saaresta, jossa oli yksi yksilö runsaskasvuistoisella ja umpeenkasvavalla järvellä. On mahdollista, että lajia tavataan hyvin harvinaisena rannikkoseuduilla muuallakin, ja yksilöitä saattaa vaeltaa etelärannikolle.

K. J. Vallen kirja "Suomen sudenkorennot" vuodelta 1952 ilmoittaa vanhoiksi havaintopaikoiksi Espoon, Tammisaaren saariston ja Hangon Tvärminnen etelärannikolta, Sundin Högbolstadin Ahvenanmaalta ja Porin Reposaaren länsirannikolta. Hämäläinen (1981) kertoo Älgön lisäksi lajin löytöpaikoiksi Tammisaaressa Mygganin ja Äggharunin v. 1934 ja Brännskärin v. 1935. Lajista on lisääntymishavaintoja vain Täktomträskiltä ja Tammisaaren esiintymispaikalta. Havainnot näyttävät keskittyvän Tammisaaren saariston ja Hankoniemen alueelle.

Kuvat

Nehspe k Tammisaari 080703.jpg

Kääpiötytönkorentokoiras on pienin sudenkorentomme. Tammisaari 3.7.2008. Kuva: Petro Pynnönen

Nehspe n Tammisaari 080703.jpg

3.7.2008 Tammisaaressa havaitut naaraat olivat kaikki vanhoja ja ruskeita. Kuva: Petro Pynnönen

Nehalennia 1,1 skaalaus.jpg Nehalennia 1,2 skaalaus.jpg

Santahaminassa 2.7.06 havaittu kääpiötytönkorentonaaras. Kuvat: Miikka Friman

Kaapiotytonkorento.jpg

Naaras kääpiötytönkorento. Yksilö on vielä nuorehko, ja muistuttaa väritykseltään koirasta. Vertaa esimerkiksi ylempään. Naaraan munanasetin näkyy hyvin vain suoraan sivulta. Tammisaari 7.8.2007. Kuva: Tommi Laurinsalo.



Lähteet

  • Askew, R. 2004: The Dragonflies of Europe
  • Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
  • Karjalainen, S. 2002: Suomen Sudenkorennot.
  • Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215
  • Hämäläinen, M. 1981: Nehalennia speciosa (Charp.) (Coenagrionidae) Tammisaaresta. Notulae Entomologicae 61:221
  • Bernard, R. & Wildermuth, H. 2005. Nehalennia speciosa (Charpentier, 1840) In Europe: A case of a vanishing relict (Zygoptera: Coenagrionidae). Odonatologica 34: 335-378.
  • www.korento.net
  • Karlsson, T. 2011: Dvärgflicksländan Nehalennia speciosa i Sverige (Odonata: Coenagrionidae). - Entomologisk Tidskrift 132(3):129-140.


<pagebreak />

Sulkakoipikorennot (Platycnemididae)

Sulkakoipikorento

Sulkakoipikorento
Tieteellinen luokittelu
Lahko: Sudenkorennot (Odonata)
Alalahko: Hentosudenkorennot (Zygoptera)
Heimo: Sulkakoipikorennot (Platycnemididae)
Suku: Platycnemis Burmeister 1839
Laji: pennipes (Pallas 1771)
Levinneisyys

<hatikkakartta queryid="2951.448" taxon="3972" width="250"/>

Sulkakoipikorento (Platycnemis pennipes) on yleinen virtavesissä viihtyvä, tytönkorentoja muistuttava, pieni sininen sudenkorento.

Platycnemis pennipes sulka haro 1.jpg

Sulkakoipikorento, koiras. Kuva Sulka Haro

Ulkonäkö ja tunnistaminen

Takaruumiin pituus 33-39mm.

Sulkakoipikorento on pieni yleisväritykseltään sininen tai valkoinen sudenkorento. Silmät ovat tytönkorentomaisesti selvästi erillään toisistaan. Nuoret yksilöt ovat lähes luunvalkoisia, muuttuen ajan myötä rusehtaviksi. Koiraat muuttuvat vaihtelevan sinisiksi, aina hailakan laventelista melko syvän azorinsiniseen. Koiraiden silmät ovat kirkkaansiniset.

Sulkakoipikorennon helpoin tuntomerkki on sen lajin nimen mukaisesti muotoutuneet jalat. Sääret ovat selvästi leventyneet, ja jalan reunan karvoitus muistuttaa hieman sulkaa. Jalan vaalean keskellä on musta raita. Lajin vanha nimi onkin paksukoipikorento.

Keskiruumiin päällysosa on musta ja sivuilla kulkee kaksi musta "tuplaraita". Takaruumiin jaokkeiden kuviointi tyypillinen: sekä jaokkeiden päällä että alla on pitkittäiset mustat raidat. Takaruumiin kärjen päällä vaalea pitkittäisraita. Kuviointia voisi kuvailla kulkevaksi "jaokkeiden suuntaisesti", erona tytönkorentoihin jolla kuviointi usein "poikittain". Takaruumiin alapinnan tumma on myös tyypillinen.

Naaraat ovat vaaleita, usein hyvin rusehtavansävyisiä. Takaruumis päältä hyvin vaalea. Hailakanrusehtavan värityksen takia voi muistuttaa muita tytönkorentoja ja keijukorentoja, mutta eroaa näistä hyvin heikosti kuvioidun takaruumiin ja jalkojen värityksen sekä muodon perusteella.

Huomaa myös pään kuviointi - otsassa ja silmien takana vaaleat poikittaisraidat, ei erillisiä silmäntaustäpliä. Pää hyvin leveä.

Aivan nuoret vasta kuoriutuneet (teneraalit) yksilöt ovat kokonaan maidonvalkoisia.

Elinympäristö

Plapenbio1.jpg

Oikealla: Tyypillinen sulkakoipikorentopaikka - hitaasti virtaava joki. Kuva: Petri Metsälä

Kaiken tyyppiset virtavedet. Lajia tavataan niin suurien, hitaasti virtaavien jokien kuin pienien purojenkin varsilla. Neidon- ja immenkorennon ohella kaikkein yleisin virtaavaa vettä vaativa sudenkorentolaji Suomessa. Voidaan harvoin tavata myös seisovista vesistöistä. Pysyttelee usein melko tiiviisti virtaavan veden äärellä, mutta voi ilmeisesti myös vaeltaa.


Esiintyminen

Suhteellisen yleinen ja melko runsaslukuinen laji, jota tavataan erilaisilla joilla usein kymmenittäin, joskus jopa sadoittain. Lentoaika kesäkuun alusta elokuulle. Aikuisia on tavattu 26.5.-27.9. välisenä aikana. Kuoriutuu suurin joukoin lyhyen ajan sisällä.

Kuvia

PhpQ7qbnoAM.jpg

Sulkakoipikorentokoiras, Jaala .Kuva: Jukka Toivanen

PhpdcxrxIAM.jpg

Sulkakoipikorentonaaras, Vantaa Kuva: Jukka Toivanen

Pen.jpg

Nuori sulkakoipikorento on kellertävän valkoinen ja erittäin huomiota herättävä. Kuva: Jukka Toivanen.

Plapenmtla1.jpg

Sulkakoipikorentokoiras. Kuva: Tommi Laurinsalo

Ppen2.jpg

Sulkakoipikorennot. Naaraan muniessa koiras pysyttelee kiinni naaraassa ja on usein tällöin tyypillisessä pystyasennossa. Kuva: Petri Metsälä

Platycnemis rajaus makinen.jpg

Sulkakoipikorento, naaras. 18.7.2006, Loppi. Huomaa lajin sulkamaisesti levinneet, kaksiväriset jalat ja leveän pään kuviointi.

070515 Plapen k Pohja.jpg

Koirastoukka. Kuva: Petro Pynnönen, kuvattu akvaariossa. Kiduslisäkkeiden kärjet suippenevat siimamaisiksi.

Lähteet

  • Dijkstra, K.-D. 2006: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe.
  • Askew, R. 2004: The Dragonflies of Europe
  • [2]
  • Karjalainen, S. 2002: Suomen sudenkorennot
  • Valtonen, P. 1980: Die Verbreitung der finnischen Libellen. - Notulae Entomologicae 60: 199-215